Teksti ja kuvat: Rauman merimuseon hanketyöntekijä FM Päivi Törmänen
Billnäsin valmistama veistokirves, joka on muistitiedon mukaan ostettu 1930-luvulla Koiviston rautakaupasta. Kirvestä on sotakorvausvuosina 1945–1952 käytetty Hollmingin telakalla laivapuiden veistoon. Esinenumero KK10.
Olen työskennellyt kuluvan vuoden aikana Rauman merimuseon digitointiprojektin parissa. Keskeinen osa projektia on ollut merimuseon hallussa olevan Rauman Koivistokerhon kokoelmaan kuuluvien esineiden tietojen ja valokuvien vieminen merimuseossa käytössä olevaan uuteen kokoelmanhallintajärjestelmään. Samalla myös täydensin ja tarkastin vanhoja luettelotietoja ja valmistelin kokoelmatietojen julkaisua.
Rauman Koivistokerho on koivistolaistaustaisten siirtokarjalaisten ja heidän jälkeläistensä perinneyhdistys. Kerhon jäsenet ovat 1980-luvulla koonneet Hollmingin telakalla sotakorvauskuunareiden rakentamisessa käytettyjä työkaluja, jotka on luovutettu aluksi Rauman museoon säilytettäväksi. Vuonna 2004 esineet on luovutettu Rauman merimuseon haltuun. Kokoelmaan kuuluu laivanrakennustyökalujen lisäksi myös muuta esineistöä.
Seilimaakarin penkki eli purjeneulojan istuin, jota on käytetty istuimena Hollmingin telakalla sotakorvausvuosina 1945–1952 purjeneulonta- ja köysitöissä. Penkki on tehty Hollmingin puusepänverstaalla vuonna 1945. Esinenumero KK47.
Kevään ja kesän aikana vein jokaisen Koivistokerhon kokoelmaan kuuluvan esineen tiedot (kuvailu, historia, mitat, säilytyspaikat yms.) Collecte-ohjelmaan. Sen jälkeen valokuvasin esineet ja siirsin kuvat esinetietojen yhteyteen. Näin ainutlaatuisen aineiston käytettävyys parantuu ja tehostuu esimerkiksi tutkimuksessa ja näyttelytoiminnassa.
Rauman Koivistokerhon monipuoliseen kokoelmaan kuuluu yhteensä 158 erilaista esinettä. Puulaivanrakennuksessa käytettyjen työkalujen ja välineiden lisäksi kokoelmassa on muutamia taloustavaroita, metsätöissä ja sepän pajassa käytössä olleita työkaluja, sukellusvälineistöä sekä merimuseon näkökulmasta hieman erikoisempana sukset ja luistimet! Osa esineistä on peräisin Koivistolta ennen toista maailmansotaa.
Lyijypainot, joita ammattisukeltaja on käyttänyt varusteenaan mm. laivaväylän syventämistöissä ym. sukellustehtävissä. Esinenumero KK 80:4.
Kevään ja kesän aikana digitoimani Koivistokerhon kokoelman esinetiedot ja -kuvat on nyt julkaistu myös Finna-palvelussa - tästä pääset tutkimaan niitä! Finna.fi on hakupalvelu, josta löytyy aineistoja suomalaisista arkistoista, kirjastoista ja museoista; Koivistokerhon esineet ovat nyt tätä kautta kaikkien tutustuttavissa ja katseltavissa.
Finnassa on julkaistu muitakin Rauman merimuseon kokoelmia - ja lisää on tulossa! Kokoelmamme, sekä Forssan museon, Valkeakosken museoiden ja Varkauden museoiden julkaistut kokoelmat, löytyvät helpoimmin osoitteesta piipunjuurella.finna.fi.
Maksuton historiakerho on tarkoitettu kaikille historiasta kiinnostuneille yläkoululaisille. Kerhon ohjelma suunnitellaan osallistujien kanssa yhdessä.
Historiakerho kokoontuu ensimmäisen kerran Rauman merimuseolla (Kalliokatu 34) keskiviikkona 2.9.2020 kello 16.30-18.00. Silloin osallistujat sopivat tulevat tapaamiskerrat sekä suunnittelevat yhdessä kauden ohjelmaa. Ennakkoilmoittautumista ei tarvita.
Rauman historiakerho aloittaa jo neljännen toimintavuotensa alkavalla viikolla. Itse olen päässyt osallistumaan kerhon vetämiseen kahtena viimeisimpänä lukuvuotena.
Hyppäsin kerhon ruoriin vailla sen kummempaa kokemusta historiakerhotoiminnasta. Kerhoja rahoittaa Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen Seura, joka toki järjesti koulutuspäivän uusille ohjaajille. Moni muista vetäjistä oli opettajia koulutukseltaan tai vähintäänkin heillä oli historian opintoja käytynä. Itse olin ajautunut kerhotoiminnan pariin Rauman merimuseon kautta, ja sainkin ilokseni huomata, että muutaman muunkin kerhon vetäjä oli saapunut koulutukseen saman taustan kautta.
Aluksi näytti siltä, että kerhon markkinointi pelkästään koulujen Wilma-ohjelman kautta ei tavoittanut oppilaita. Kerho olikin suhteellisen pienikokoinen toisena toimintavuonnaan – meitä oli vain noin neljä kerholaista. Tämä ei tosin menoa haitannut, vaan vierailimme monessa eri kohteessa kuten Sammallahdenmäellä, yövyimme merimuseossa ja teimme käsitöitä, kuten valmistimme saippua-Titaniceja.
Kerhon kolmantena vuonna joukkoomme saatiin uusia kerholaisia ja ilokseni sain huomata kaikkien vanhojenkin kerholaisten pysyneen matkassa mukana. Saimme taustatueksi myös Rauman museon, mikä mahdollisti entistä laajemmat mahdollisuudet vierailla raumalaisissa museoissa ja hyödyntää esimerkiksi Marelan keittiötä joululeipomiseen. Kerholaisia oli vaihtelevasti 7-10 eli oikein kivan kokoinen ryhmä innokkaita nuoria. Myös Historiakerhon kevättä sotki vallitseva epidemiatilanne, jonka seurauksena osa suunnitelluista kokoontumisista ja vierailuista piti perua. Varsinkin Yö museossa -kerran peruuntuminen harmitti kerholaisia.
Parasta historiakerhossa on ohjaajalle ollut monipuolinen tekeminen sekä nuorten aito innostus. Olen itsekin päässyt oppimaan ja kokemaan uutta niin historiasta kuin omasta kotikaupungistanikin. Historiakerhon mukana pääsin ensimmäistä kertaa kokemaan ainutlaatuiset näkymät vanhan Raatihuoneen tornista ja pelaamaan Minecraftiä viikinkiaikaiseen Suomeen sijoitettuna.
Kiitos siitä kuuluu kaikille oppaille ja asiantuntijoille, joita olemme iloksemme saaneet kerhoon vieraaksi tai joiden luona olemme päässeet vierailemaan.
Jenny Ranta
Historiakerhon ohjaaja syksystä 2018 kevääseen 2020
Historiakerhon toiminnasta ja rahoituksesta vastaa Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seura paikallisina kumppaneinaan Rauman museo ja Rauman merimuseo.
Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme yhteydenoton henkilöltä, joka oli tehnyt 32-vuotisen työuran merillä. Hän oli työskennellyt koko tuon ajan kansimiehistössä, esimerkiksi Nesteen laivoilla pumppumiehenä sekä Vikingillä reilut 20 vuotta pursimiehenä. Hän oli muutama vuosi aiemmin kirjoittanut muistelmiaan 1960-luvun lopulta pitkään sairaana olleelle ystävälleen ja nyt alkuperäiset kirjoitukset saavat uuden julkaisupaikan Painolastina-blogissa.
Tarinat julkaistaan kirjoittajan toivomuksesta nimimerkillä “En sjöman älskar havets våg”. Tällä kertaa aiheena on kalajuttu, joka johtaa kertojamme tarinan päätteeksi syvällisempiinkin pohdintoihin.
Kuvien hait eivät liity tarinaan.
Tankkilaiva Enskerin miehistö pyydysti tämän hain vuonna 1978. Kuva Olli Vuorisalo / RMM23370.
Nyt kerron jutun Meksikonlahdelta, kun me olimme siellä pari päivää ajelehtimassa akselivian takia, niin kuin jo aikaisemmin kirjoitin. Tämä tapaus sattui ruotsalaisessa rahtilaivassa Broströmin Stureholmissa, jonka kanssa ajettiin Yhdysvaltain ja Meksikon väliä ja vuosi oli 1968. Ajankuluksi illalla päätimme, että jos yritettäisiin saada vähän isompia kaloja pyydetyksi. Ja niin teimme ison rautakoukun konehuoneessa. Sidoimme sen pitkän narun päähän ja laitoimme siihen naruun kiinni myös pelastusliivin sillä lailla, että koukku, jossa oli lihapala, niin jäisi 3-4 metrin syvyyteen kellumaan ja näin pelastusliivin ansiosta se voisi ajelehtia laivasta kauemmas. Me näimme, että vedessä oli säpinää. Ja monta kertaa kala hyökkäsi koukkuun, mutta ei jäänyt kiinni. Saimme laittaa monta kertaa uuden syötin. Porukka alkoi kyllästymään, kun oli jo ilta ja pimeys myös laskeutui.
Lopuksi minä jäin yksin kalastamaan. Kävin hakemassa olutlaatikon ja valonheittimen, että näkisi mereen. Kaljaa ja tupakkaa kului. Sitten yhtäkkiä jysähti! Koukkunaru kiristyi ja ja tempoilu alkoi. Onneksi naru oli tukevasti reelingissä kiinni. Aloin vetämään minkä jaksoin ja voimakas meuhkaaminen kävi koukulla. Samalla pidin aika kovaa meteliä, innoissani kun olin. Sitten sain kalan ilmaan ja se oli parin metrin mittainen hai. Aloin kiskoa sitä laivaan kaikin voimin ja jotenkin sain kammettua reelingin yli sen ja sitten täkille. Porukka oli kuullut minun metelöinnin ja tuli katsomaan. Kun hai oli täkillä, niin tapoin sen puukon kanssa. Ja sen jälkeen se pantiin roikkumaan ahteri rakennelmaan. Parin päivän päästä heitimme sen mereen.
Rahtilaiva Arianan kansimiehen saalikseen saama pieni vasarahai 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Kuva Esa Karanko / RMM25295.
Kaikennäköistä on sattunut. Kaksi kertaa on ollut pohdinnan alla, jos jäisin laivasta pois naisen takia. Toinen kerta oli Angolassa ja sitten Kanadassa, kun ajoimme Atlaksen kanssa sieltä ropsia Ranskaan kolme reissua. Varmaan viisasta oli, etten jäänyt. Suomen pölyt minun piti karistaa armeijan jälkeen luultavasti lopullisesti, mutta toisinhan siinä kävi. Yksi Atlaksen ulkomaalaisista merimiehistä pyysi minua mukaan kalastusalukselle, hänellä sellainen oli, Etelä-Atlantille kalastamaan. Hän maksoi ulos ja lähti, mutta minä kieltäydyin. Mitenhän minun elämä ois mennyt sitten, jos olisin lähtenyt. Tässä oli tämänkertainen story.
Rauman merimuseon henkilökunnasta kukin vuorollaan suosittelee tunnelmaan sopivaa musiikkia kuunneltavaksi ennen museovierailua tai vaikkapa museokäynnin soundtrackina omalta laitteelta (kuulokkeiden kera). Kolmantena on vuorossa museonjohtaja Anna Meronen. Rauman merimuseo avataan yleisölle jälleen maanantaina 1.6. ja koronaviruksen aiheuttama tilanne vaatii myös museoilta sopeutumista ja toimintojen suunnittelua uudelleen.
Kun puhutaan Suomeen saapuneista uutuuksista ja vaikutteista, niin useimmiten mainitaan merenkulkijat vaikutteiden välittäjinä ja uutuuksien rohkeina kokeilijoina. Näin on usein ollutkin ja myös musiikin osalta. Merimiesten mukana on tullut niin muistiin painettuja sävelmiä kuin äänilevyjäkin. Näitä on sitten välitetty edelleen, muokattu ja kehitetty. Siksi valitsin soittolistani teemaksi uudet versiot. Taide ja kulttuuri elävät ja muuttuvat yhteiskunnan muuttuessa ja vanhoista lauluista tehdään yhä uusia versioita.
Paula kertoi edellisessä soittolistassaan merimiesten työlaulujen eli shantyjen historiasta. Yksi tunnettu shanty on Nelson’s Blood, joka on tunnettu myös muun muassa nimellä We'll Roll the Old Chariot Along. Tarinan mukaan rommitoti sai nimen “Nelson’s Blood” Trafalgarin taistelun jälkeen. Taistelussa menehtyneen amiraali Nelsonin ruumis säilöttiin suureen rommitynnyriin ja kuljetettiin haudattavaksi Lontooseen. Lopulta merimiehet joivat rommin ja tästä eteenpäin rommia on kutsuttu “Nelsonin vereksi”.
Kyseinen shanty on tasaiseen rytmiin laulettava käymäkelashanty, jota voidaan jatkaa lisäämällä perään säkeistöjä niin kauan kuin on tarpeen. Valitsemani version esittää vuonna 2000 perustettu, Norjan länsirannikolta, Stordin saarelta, kotoisin oleva Storm Weather Shanty Choir. Kuusihenkisen kuoron perustaja on shantyman Haakon Vatle, jolla on itsellään pitkä purjehduskokemus koululaiva Statsraad Lehmkuhlilta ja joka on myös tutkinut shantyja osana maisterin tutkintoaan. Kuoron tavoitteena on tulkita shantyja sellaisella voimalla ja huumorilla, miten he uskovat merimiesten aiemminkin niitä laulaneen.
Horatio Nelsonin takki on yksi National Maritime Museumin ikonisimmista esineistä. Itsekin yritin siitä ottaa kuvaa (ilman salamaa, luonnollisesti) ollessani Lontoossa Erasmus+ -oppimismatkalla vuonna 2017. Paremman kuvan takista ja lisätietoa löydät National Maritime Museumin blogista.
Toinen valintani on myös kansanmusiikkia tähän päivään tuotuna. Virolainen Curly Strings -kvartetti on suosittu yhtye, jonka jäsenet tapasivat Viljandin musiikkiakatemiassa. Curly Strings nousi pinnalle kotimaassaan vuonna 2013 ja on sen jälkeen ollut yksi maan myydyimpiä yhtyeitä, saaden lukuisia palkintoja. Heeringas eli Silli on tunnettu humoristinen kansanlaulu, jossa paljastetaan miksi merivesi on suolaista. Laulun sanoista on, kuten kansanlauluista usein, useampia versioita. Laulun mukaan silli lähti merille laivalla, jossa oli suolalasti. Silli piti kovasti suolasta ja söi lastia niin, että huomaamattaan söi myös reiän laivan kylkeen. Näin laiva upposi ja rangaistukseksi meren kuningas Neptunus määräsi sillin elämään suolaisessa vedessä ja tulemaan pyydetyksi suolatynnyriin.
Mahdollisesti sillin kohtalokas matka tapahtui juuri tällaisella laivalla? Kuvassa tallinnalainen
kaljaasi Leas 1900-luvun alusta. Pienoismalli on esillä Viron merimuseon Paks Margareetan näyttelyssä. Sataman lähellä sijaitsevan tornin perusnäyttely on juuri uudistettu, suosittelen lämpimästi vierailua kun taas Tallinnaan pääsee.
Huumoria on myös kolmannessa valinnassani. Kasarin lapsena mielikuvani merenkulun ammateista perustuivat pitkään suosittuun Lemmenlaiva (The Love Boat) tv-sarjaan. Sarjaa kuvattiin vuosina 1977-1986 yhteensä 249 jakson verran. Tiesitkö muuten, että sarjaa edelsi kolmen elokuvan sarja (The Love Boat, The Love Boat II sekä The New Love Boat)? Elokuvat perustuivat todellisen risteilyemäntä Jeraldine Saundersin kirjaan 'The Love Boats'.
Useimmiten sarjassa esiintyi Princess Cruises -varustamon alus Pacific Princess, vaikka suurin osa kohtauksista kuvattiinkin studiossa. Myös muita aluksia käytettiin kuvauksissa. Varustamo hyödynsi reippaasti tv-sarjasta saatua näkyvyyttä ja onkin väitetty, että kyseessä oli kaikkien aikojen tuotesijoittelu. Suosittu sarja edisti risteilymatkustuksen suosiota erityisesti Yhdysvalloissa.
Sarjasta on legendaaristen hahmojen, kuten kapteeni Stubingin ja baarimestari Isaacin, lisäksi jäänyt elämään sen tunnusmusiikki. Valitsemani versio on kreikkalaisen dj:n ja tuottajan Dj “S”:n käsialaa. Hän kutsuu itseään soulin, funkin ja discon sanansaattajaksi ja mielestäni hänen versiossaan on hieman enemmän tyyliä kun taas alkuperäinen versio on ironinen ja camp.
Itse työskentelin opiskeluvuosinani Siljan laivoilla rantasiivoojana ja voin vannoa, että vaikka laivan väki keskittyikin Lemmenlaivan miehistöä enemmän työntekoon, lähes mikään sarjassa nähty ei ollut laivan käytävillä vierasta. Pikemminkin totuus oli usein sitä kuuluisaa tarua ihmeellisempää.
Viimeinen valinta tekee poikkeuksen listassani ja on täysin uusi kappale. John Nurmisen Säätiö ja Moomin Characters ovat rakentaneet #MEIDÄNMERI -kampanjan, jonka avulla levitetään tietoa erilaisista keinoista auttaa Itämerta sekä kerätään varoja John Nurmisen Säätiön työhön. Säätiön tarkoituksena on puhdistaa ja suojella Itämerta sekä sen ainutlaatuista perintöä. Kampanja kestää läpi muumien 75-vuotisjuhlavuoden 2020.
Nurmisen perheyrityksen tarina alkoi Raumalta ja melkein Rauman merimuseota vastapäätä voit löytää John Nurmisen rintakuvan. Tarinan nimen takaa voit käydä lukemassa lokistories.fi -palvelusta, johon voit myös jakaa omia tarinoitasi. John Nurmisen Säätiön omaan merimuseoon pääsee nyt tutustumaan upouuden Digimuseo -palvelun kautta.
Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme nopean vastauksen merikapteeni Mikko Heikkilältä, mutta itse bloggauksen kirjoittaminen venyi, kun tilanne muuttui nopeasti COVID-19 -viruspandemian myötä. Tiiviisti poikkeustilannetta Twitterissäkin (@Mikko_He) kommentoinut Heikkilä ehti onneksi kirjoittaa allaolevat terveiset jääkylmiltä vesiltä!
Mikko Heikkilä on 47-vuotias helsinkiläinen merikapteeni. Hän on seilannut vuodesta 2010 jäänmurtajilla ja matkustajalaivoilla lähes kaikkialla; vain Australia, Uusi-Seelanti ja Saimaan kanava vielä näkemättä.
Muutamien vuosien risteilylaivauran jälkeen otin jobin hollantilaiseen expedition-laivaan. Jos on risteilyalan työmarkkina kuuma, niin tämä se vasta onkin – vaikka kylmissä vesissä seilataan. Uusia laivoja tulee uunista ulos tiuhaan tahtiin, ja kokeneelle päällystölle on kysyntää.
Syy on Polar Code -lisäpätevyyskirjoissa, jotka vaaditaan napa-alueella toimivan laivan kansipäällystöltä. Itse kurssin voi suorittaa vaikka uima-altaan reunalla Monacossa niin kuin eräs kollegani teki, mutta kipparilta ja förstiltä on löydyttävä vähintään 60 päivää praktiikkaa jäisiltä vesiltä. Suomalaisilla ja venäläisillä on tässä markkinarako: Trafi hyväksyy polaarialueen praktiikaksi myös talviajoa Itämereltä, ja iigorit nyt seilaavat muutenkin Jäämerellä ja Koillisväylällään.
Jobia siis olisi, mutta ei vaan kelpaa. Monelle suomalaiselle taitaa yli neljä viikkoa olla niin pitkä törni, ettei meikäläisiä ainakaan liikaa täällä seilaa. Olisiko meitä neljä tai viisi suomalaista styyriä ja pari matkanjohtajaa tällä markkinalla. Oma rotaationi on 10 viikkoa töitä, 10 vapaata, mikä alkaa olla risteilymarkkinan standardi. Jos siinä ajassa tulee ruisleipää ja salmiakkia ikävä, kannattaa pysyä pyykkivesillä.
Sinänsä polaarialueella seilaamisessa ei ole mitään ihmeellistä. Riskit piilevät siinä, että seilausalueet on todella huonosti luodattu. Harmittomalta näyttävä ECDIS antaa valheellisen turvallisuuden tunteen ennen kuin perehtyy merikorttien todelliseen tarkkuuteen. Syväysmerkintä on ehkä peräisin valaanpyyntialuksen käsiluotauksesta tai rantaviiva löytöretkeilijän kohmeisin käsin norttiaskiin piirtämästä skissistä.
Kuvassa Heikkilän alus Hondius ja valkokulmapingviinejä 9.2.2020 Petermann Islandilla Etelämantereella. Kuva: Mikko Heikkilä
Argentiinan ja koko maailman eteläisin kaupunki Ushuaia on Etelämantereen risteilyjen vaihtosatama, ja sanonnan mukaan laiturilla on kahdenlaisia kippareita: niitä, jotka ovat käyneet kivillä ja niitä, jotka eivät vielä ole. Tällä kertaa juuri pakasta vedetty Greg Mortimer karautti pohjan puhki heti alkukaudesta. Paikka oli kaikille tuttu, mutta kartoittamaton vesialue Etelä-Shetlannin-saarilla.
Expedition-laivoilla on ikuinen kesä: touko-syyskuussa ollaan pohjoisessa, jossa vaihtoehtoja ovat Huippuvuoret, Islanti, Grönlanti, Luoteisväylä sekä Venäjän arktiset alueet, ja sitten marras-maaliskuussa seilataan Etelämantereelle, Falklandeille ja Etelä-Georgiaan. Mukavaa on se, ettei fikkaria brygällä tarvitse, ja kelit ovat niin hyvät kuin näillä alueilla voi olla.
Etelämantereen risteilyyn kuuluu Drakensalmen ylitys. Kutsun sitä itse nimellä Mar de Hoses, koska olemassa olevan tiedon mukaan espanjalainen Francisco de Hoses löysi salmen ennen brittiläistä merirosvoa Francis Drakea. Nimestä huolimatta lätäkkö on 500 mailia leveä, eli palttiarallaa sama matka kuin Etelä-Suomesta Saksaan. Näillä laivoilla ylitys kestää yleensä kaksi päivää, tai sitten kuusi, jos matkan taittaa purjeilla niin kuin jotkut todelliset entusiastit. Stabilaattoreista huolimatta laiva tamppaa ja rullaa sen verran, että scopoderm-laastarit tekevät kauppansa. Jos Thaimaan-matkaajan tunnistaa pohkeessa olevasta mopon pakoputkesta aiheutuneesta palovammasta, naparisteilijän leima on valkoinen, täydellisen pyöreä auringolta suojattu alue korvan takana. Naama ruskettuu pilvenkin läpi ohuesta otsonikerroksesta johtuen.
Etelämantereen risteilyt ovat suhteellisen kalliita: päivähinta pyörii 1000 euron paremmalla puolella. Asiakaskunta on sen vuoksi perusristeilijää keski-iältään korkeampaa ja parempituloista. Markkinalla on useita high-end-laivoja, joiden lasti koostuu planeetan äveriäimmistä kuluttajista. Ushuaiassa voi sen vuoksi helposti törmätä maailmantähtiin. 2020 Oscar-ehdokkaiden palkintopussiin kuului 28000 dollarin arvoinen Etelämantereen-risteily pramealla Scenic Eclipse -aluksella. Kysymys onkin, mahtuuko kaikki suuret egot niin pieneen laivaan ja toteutuuko koko reissu koronaviruksen sekoittamassa matkailubisneksessä.
Etelämantereen matkailua rajoitetaan itsesääntelyllä, vähän niin kuin lehdistöä Suomessa. International Association of Antarctica Tour Operators, tuttavallisemmin IAATO, on laatinut tiukahkon ohjeiston, jota jäsenyritykset ovat sitoutuneet noudattamaan. Maihinkäyntejä voi organisoida vain aluksilta, joilla on alle 500 matkustajaa, vain 100 saa olla maissa kerrallaan, ja suhde oppaiden sekä matkustajien välillä maissa on 1:20. Laivojen miehistöt ja oppaat käyvät kurssin ja kertaavat tietonsa joka kauden alussa. Rajoitukset pitävät huolta siitä, ettei Etelämantereen-matkailusta voi tulla aivan massaturismia, vaikka laivojen määrä kasvaakin koko ajan. Toisaalta IAATOn jäsenyys ei ole pakollista.
Pohjoisessa IAATOn vastine on Association of Arctic Expedition Cruise Operators, eli AECO, joka muun muassa lobbaa kovasti Arktikselle samaa raskaan polttoöljyn käyttökieltoa, joka on jo voimassa 60. leveyspiirin eteläpuolella. Kantona kaskessa on Venäjä, jolle fossiilisten polttoaineiden kuljetus Arktiksella on valtion ykkösprioriteetteja. Alueella operoivat risteilyalukset ovat kuitenkin jo sitoutuneet ajamaan 0,1% rikkiä sisältävällä MGO:lla.
Tätä kirjoittaessa paattimme seuraa väärään suuntaan samaa reittiä, kuin Ernest Shackleton vuonna 1916 hakiessaan pienellä veneellä apua Etelä-Georgiasta haaksirikkoutuneelle miehistölleen Elephant Islandille. Venttiilistä kun katsoo 5-metristä jääkylmää maininkia, ei käy Shackletonin ritarin arvoa kateeksi. Leppoisempia tuulia sinne pohjoiseen.
Haluatko kertoa työstäsi merenkulun ammatissa tässä blogissa? Voit lähettää muistelmia menneen työuran varrelta tai kertoa tämän hetkisestä arjestasi merenkulkijana. Lähetä viesti merimuseoon Paula Kuparille: kupari(at)rmm.fi! Kiitos yhteistyöstäsi!
Rauman merimieskirkko palvelee merenkulkijoita laivan saapuessa Rauman satamaan. Satamakuraattorin laivakäynti on yleensä odotettu ja toivottu. Kohtaamisessa on tärkeä nähdä sekä kuulla, mitä miehistölle kuuluu, antaa apua arkeen sekä toivottaa heidät samalla tervetulleeksi merimieskirkolle viettämään vapaa-aikaa. Toisinaan saan liittyä yhteiseen päivällis- tai kahvihetkeen – arjen luksusta minulle.
Kuva: Annamaria Lehto
Laivalla kulkee mukanani aina Merimieskirkon logolla varustettu reppu, joka sisältää puhelinkortteja, latausseteleitä, vaihtorahat (euroissa ja dollareissa) sekä pieniä matkamuistoja. Puhelinkortit ja lataussetelit ovat merenkulkijan yhteys heidän kotiinsa – hyvin tärkeää siis.
Kuva: Annamaria Lehto
Merimieskirkko, joka sijaitsee keskellä satamaa, on avoinna arki-iltaisin. Se on paikka, johon voi tulla hetkeksi irtautumaan arjesta ja siitä hektisyydestä, jota merenkulkijan työ tänä päivänä on. Aina ei ole aikaa, mutta paikka on, sen he tietävät ja sinne myös löytävät.
Tarjoamme myös mahdollisuuden päästä näkemään kaupunkia ja tekemään ostoksia. Merimieskirkon punaisen auton voikin usein nähdä isompien markettien parkkipaikalla. Tämä on niitä merenkulkijan arjen kohokohtia, josta kiitollisuus nousee kerta toisensa jälkeen.
Rauman merimieskirkon puotia. Kuva: Annamaria Lehto
Rauman merimieskirkko palvelee myös Sinua, joka haluat tulla ja aistia merimieskirkon henkeä ja elämää – yksin, kaksin tai vaikka isommalla porukalla. Vaikka Sataman portti onkin pääsääntöisesti kiinni, voin avata sen juuri Sinulle, kun vaan kerrot tulostasi. Kahvit tarjoan kera korvapuustin – vieraanvaraisuus on yksi palvelulupauksistamme.
Annamaria Lehto
Satamakuraattori
Rauman merimieskirkko
Rauman merimieskirkon vuosi 2019 lukuina:
laivakäyntejä oli 564, jossa kohdattiin 1679 henkilöä
Rauman merimuseo on kevään mittaan tuottanut Youtube -kanavallaan muutamia verkkoesitelmiä, ja lisääkin on varmaan tulossa. Tilaamalla merimuseon kanavan saat tiedon uusista sisällöistä heti!
Onni Bärling - maailma merimiehen silmin
Uusin esitelmä on peräti kolmiosainen. Amanuenssi Mikko Aho seuraa siinä 1900-luvun alun merimiehen elämää Onni Bärlingin muistelmien ja vähän muidenkin aineistojen avulla. Bärlingin muistelmat sekä hänen merimiehen elämäänsä liittyvät kuvat ja esineet ovat yksi Rauman merimuseon kokoelmien helmistä, joista henkilökuntamme on iloinen ja ylpeä.
Suomen kokki- ja stuuerttikoulutuksen uranuurtaja Aina Panelius
Museonjohtaja Anna Meronen esittelee toisen merkittävän personallisuuden, kapteeninrouva Aina Paneliuksen, jonka rooli suomalaisen laivakokkien ja stuerttien koulutuksen alkuvaiheessa oli merkittävä. Ainan vuonna 1904 kirjoittamasta teoksesta Laivakokki. Neuvoja kokeille ja stuuerteille.-teoksesta on Rauman merimuseon verkkokaupasta saatvana laajennettu uusintapainos.
"Mä ihmettelen, et ei enempää ihmisiä palanu": Laivanrakentajien työturvallisuuskokemuksia 1945-2014
Amanuenssi Mikko Aho kertoo laivanrakentajista ja heidän työturvallisuutta koskevista muistoistaan jä näkemyksistään. Esitelmä perustuu Mikon joulukuussa 2019 hyväksyttyyn väitöskirjaan. Sitäkin saa Rauman merimuseon verkkokaupasta.
Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme yhteydenoton henkilöltä, joka oli tehnyt 32-vuotisen työuran merillä. Hän oli työskennellyt koko tuon ajan kansimiehistössä, esimerkiksi Nesteen laivoilla pumppumiehenä sekä Vikingillä reilut 20 vuotta pursimiehenä. Hän oli muutama vuosi aiemmin kirjoittanut muistelmiaan 1960-luvun lopulta pitkään sairaana olleelle ystävälleen ja nyt alkuperäiset kirjoitukset saavat uuden julkaisupaikan Painolastina-blogissa.
Tarinat julkaistaan kirjoittajan toivomuksesta nimimerkillä “En sjöman älskar havets våg”. Tämä tapahtumakuvaus Thames-joelta vuodelta 1965 on toistaiseksi nimimerkin viimeinen kertomus.
Finnseal (RMM2115)
THAMES
“Nyt kerron jutun, joka tapahtui 1965 Finnseal-laivassa. Me ajettiin usein sen kanssa Lontooseen. Lossaus tapahtui useasti Thames-joella. Me oltiin ankkurissa töijättynä joella ja proomut hakivat massapaalut maihin.
Minä kun olin junkkina, niin mulle lankesi usein yövahdin hommat, johon kuului myös soutaa porukkaa kaijan ja laivan väliä. Erään kerran illalla soudin laivaan Nordströmin laivan jengiä, joka oli tullut helssaamaan Finnsealiin tuttuja. Yöllä tämä Nordströmin porukka oli jo aika päissään. He ehdottivat minulle, että soutaisin heidät heidän omaan laivaansa, joka oli porukan puheen mukaan lähistöllä kaijaan töijätty. Lupasivat maksaa myös reissusta.
Minä lupauduin ja menin kysymään poosulta voinko lähteä, koska oli yövahti. Se järjestyi ja minä otin meidän veneen ja lähdettiin soutamaan sysimustalle Thames-joelle kännisen porukan kanssa. Vuorovesihän oli voimakas joella, että sain voimia käyttää reilusti soutaessa. Mutta minä olin tottunut soutaja, kun olin ollut paljon kesäisin äitin siskon tykönä maalla, jossa meri oli lähellä.
Thames-joella laskuveden aikaan (RMM8387)
Nordströmin jengin laivaa ei vain löytynyt ja me oltiin etäännytty Finnsealista jo hyvän matkaa. Jengi oli sen verran päissään, ettei ne enää olleet varmoja missä se laiva oikein on. Joella oli myös muuta liikennettä ja meillä ei ollut minkäänlaista valaistusta ilmoittamassa olinpaikkaamme. Sitten huomasin, että yksi proomu tulee kohti! Olin varma, että se ajaa meidät kumoon. Viime hetkellä sieltä huomattiin meidät ja he juuri pystyivät väistämään veneemme. Proomun aallot keikuttivat venettä pahasti mutta me kaikki pysyimme veneessä. Proomun avonaisesta ruorihytistä laivuri huusi meille ohi pyyhältäessä: “Focking idiots!”
Tapaus säikäytti minut sen verran, että sanoin Nordströmin jengille, että soudan teidät lähimpään laituriin ja saatte jatkaa laivan etsimistä ilman minua. Porukka tyytyi tähän päätökseen ja näin tehtiin. Minä lähdin soutamaan takaisin Finnsealiin ja parastani sain panna airojen kanssa, koska laivaan oli kertynyt jo matkaa. Vihdoin laivan valot näkyivät ja pääsin takaisin. Nyt en enää sellaiselle venereissulle lähtisi, mutta silloin olin huimapäinen ja ajattelematon. Taas kerran selvisin kiperästä tilanteesta. Oiskohan se semmoinen merimiesten suojelusenkeli ottanut minut silmätikuksi niinä aikoina?”
Haluatko kertoa työstäsi tai muistelmiasi työstä merenkulun ammatissa tässä blogissa? Voit jakaa kertomuksia menneen työuran varrelta tai kertoa tämän hetkisestä arjestasi nykypäivän merenkulkijana. Lähetä viesti merimuseoon Paula Kuparille: kupari(at)rmm.fi! Kiitos yhteistyöstäsi!
Rauman merimuseon henkilökunnasta kukin vuorollaan suosittelee tunnelmaan sopivaa musiikkia kuunneltavaksi ennen museovierailua tai vaikkapa museokäynnin soundtrackina omalta laitteelta (kuulokkeiden kera). Tällä hetkellä merimuseo, kuten kaikki museot, on suljettu koronaviruksen leviämisen hidastamiseksi, mutta tuleviin museovierailuihin voi virittäytyä jo kotona soittolistojen ja muun verkkoon tuottamamme materiaalin avulla.
Paulan soittolistan ensimmäinen osa oli mollivoittoinen, joten tässä toisessa osassa keskitytään duuriin - siinä melkein jopa onnistuen! Kuuntele Paulan suositukset alta!
Pasi (Basilius) Jääskeläinen. Kuva: Wikimedia Commons
Kansalliskirjaston Doria.fi -verkkopalvelusta, vanhojen suomalaisäänitysten Raita-tietokannasta, löytyy äänite vuodelta 1904, jossa tenoriääninen laulaja esittää virolaiseksi merimieslauluksi nimetyn kappaleen. Esittäjä on Suomen Äänitearkiston tietokannan mukaan Pasi (Basilius) Jääskeläinen (s. 1869 Haapavesi, k. 1920 Helsinki), joka oli suomalainen laulaja, näyttelijä ja kanteleensoittaja sekä Suomen ensimmäisiä kuplettilaulajia.
Hän levytti vuosien 1904–1911 aikana kymmeniä levyjä pääosin Gramophone-merkille, lopussa myös His Master’s Voice -merkille. Jääskeläinen esitti lähinnä suomalaisia kansanlauluja, mutta myös muun muassa Hj. Nortamon Rauman murteella sanoittamia lauluja.
Linkistä löytyvä äänite toisaalta voisi olla merimiesten laivan päällä käyttämä työlaulu ja toisaalta taas ei. Raita-tietokanta ei anna taustatietoja esimerkiksi siitä, onko laulu mahdollisesti tallennettu joltain henkilöltä ja oliko tämä henkilö ollut merillä. Sävelmän kerrotaan olevan virolainen. Laulun alkuosan suomenkielisissä sanoissa puhutaan ankkurin sekä purjeiden nostosta. Nämä olivatkin purjelaivojen aikaan tyypillisesti sellaista työtä, jossa tarvittiin useamman miehistönjäsenen lihasvoimaa.
Laulun käyttäminen työtehtävissä suurilla purjealuksilla perustui siihen, kun raskaita työtehtäviä, kuten ankkurin tai purjeiden nostoa, ei ollut auttamassa konevoimaa. Nostot ja pumppaukset tehtiin miehistön lihasvoimalla ja niiden onnistuminen edellytti yhtäaikaista ponnistelua. Työn rytmi ja samanaikaiset liikkeet saatiin aikaan laulamalla yksinkertaista työlaulua, shantya. Shanty-laulujen rytmit olivat erilaisia, riippuen siitä tehtävästä, mihin sitä oli tarkoitettu käytettävän.
Shanty-laulujen käyttöä on ajoitettu 1500-luvulta 1900-luvulle saakka. Ylipäätään työtä rytmittävää ääntä on käytetty varmasti niin kauan kuin on tehty lihasvoimaa vaativaa työtä porukalla. Purjelaiva-aikakauden merimiesten laulut voidaan jakaa karkeasti kahteen luokkaan: merityölauluihin (englannissa “working song” tai “shanty”) ja merilauluihin (englanniksi “fo`c`sle song” tai “sea song”). Ensimmäiseen ryhmään kuuluvia lauluja käytettiin lähinnä työtehtävissä ja jälkimmäisiä laulettiin vapaa-aikana. Todellisuudessa raja ei tietenkään ollut näin jyrkkä.
Yksinkertaistettuna shantyt laulettiin yleensä siten, että esilaulaja, shantyman, lauloi säkeistön, johon miehistö vastasi laulamalla yhdessä kertosäkeen. Kertosäkeiden määrä ja paikat vaihtelivat laulutyypin mukaan. Laulu kesti niin kauan kuin työkin kesti, joten esilaulaja joutui usein improvisoimaan lisää säkeistöjä tai laulamaan samoja uudestaan, jos työ kesti pidempään.
Bully in the Alley (2013)
Bully in the Alley on yksi esimerkki shantymanin laulamasta säkeistöstä, johon miehistö vastaa sekä lyhyellä että pitkällä kertosäkeellä. Tuskin ihan näin koreasti ja harmonisesti on oikeasti työn touhussa laulettu (ellei laivalle ole sattunut päätymään muutamaa laulumiestä). Videossa nähtävää laulujoukkoa johti vuonna 2013 John Bromley.
Käymäkelan ja ankkuripelin käyttämiseen tarkoitetut laulut auttoivat merimiehiä löytämään yhteisen marssirytmin heidän työntäessään käymäkelan aisaa edellään. Käymäkelalla ja ankkuripelillä nostettiin joko raskaita taakkoja tai, nimensä mukaisesti, ankkuria. Niissä oli yleensä pituudeltaan säännölliset säkeistöt sekä lyhyt ja pitkä kertosäe. Käymäkelalaulut olivat yleisesti ottaen rytmiltään vaihtelevampia ja kertosäkeet pidempiä kuin purjeiden käsittelyyn tarkoitetut vetolaulut.
Vetotyöhön, eli muun muassa purjeiden käsittelyyn, tarkoitettuja lauluja oli kahta tyyppiä: pitkä- tai lyhytveto-shantyja. Vetolauluissa oli yleensä kaksi samanpituista kertosäettä, joita edelsivät esilaulajan laulamat samanmittaiset säkeistöt. Pitkävetoshantya voitiin käyttää yleensä, kun purjeiden vetämiseen tarkoitettu työvälineistö oli suhteellisen kevyttä käyttää. Lyhyttä vetorytmiä tarvittiin esimerkiksi silloin, kun purjeet oli jo nostettu ja tarvittiin voimakasta vetoa, jotta ne saatiin kiristettyä lujasti paikoilleen.
Kolmas työtyyppi, johon shanty-lauluja käytettiin oli pumppaus. Purjelaivoihin tuli yleensä matkan aikana vettä, joka piti pumpata säännöllisesti pois. Pumppaustyö oli hyvin pitkäkestoista ja yksitoikkoista, joten sitä helpotettiin lähestulkoon aina shanty-laululla. Esilaulajan laulamat laulut olivat tässä työssä usein pitkiä, ns. merilauluja, mutta myös yleisimpiä merityölauluja laulettiin. Koska työ kesti usein pitkään, jopa tunteja, lauloi miehistö aika ajoin säkeistöjä esilaulajan puolesta.
Postauksen alussa mainitussa Pasi Jääskeläisen esittämässä virolaisessa merimieslaulussa on marssirytmi, mutta tempo vaihtelee ns. säkeistön ja kertosäkeen välillä. Säkeistöksi määrittelen ensimmäiset neljä tahtia, joiden melodia on polveileva ja dynaaminen. Kertosäe, eli neljä seuraavaa tahtia, on melodialtaan yksinkertaisempi ja sen tempo on selkeästi hitaampi kuin säkeistön, huipentuen neljännen tahdin hidastukseen ja lopulta fermaattiin eli pysähdykseen. On helppo kuvitella kertosäkeen viimeisten nuottien olevan esimerkiksi purjeennoston “viimeisiä vetoja”.
Toisaalta laulun rytmi on - marssimaisuudestaan huolimatta - vaihteleva, ollen säkeistössä nopea ja kertosäkeessä huomattavasti hitaampi. Luulisi tämän jonkin verran vaikeuttavan yhteisen rytmin ylläpitämistä? Toisaalta esityskonteksti on tässä toinen: tarkoituksena on tehdä äänite eikä esittäjäkään ole merellä leipäänsä ansainnut merimies vaan ammattiesiintyjä.
Mattias Windemo: Eternal Waves
Listan viimeiseksi vinkiksi pääsee ruotsalaisen jazzkitaristin Mattias Windemon kappale. Se on julkaistu Water Story -levyllä, joka oli Windemon debyyttilevy (Amigo Musik Ab 1997).
Myönnetään: kappale ei ole duurissa.
Siinä on kuitenkin tavoitettu maaginen veden väreily, joka auttaa pääsemään ajatuksissa lempeän meren äärelle vaikka etätoimistosta käsin. Efektin saa aikaan Windemon erikoisvalmisteinen kaksikaulainen kitara, jonka hän kehitti yhdessä kitaranrakentaja Jan Helgin kanssa vuonna 1990. Kitaran “hammastetut” otelaudat mahdollistavat kummankin otelaudan soittamisen yhdellä kädellä, ikään kuin kosketinsoittimen tapaan. Kappaleella - ja koko levyllä - esiintyvän ruotsalaisen jazzlaulajan Lindha Svantessonin (myöhemmin Kallerdahl) moni-ilmeinen ääni liikkuu “aallon” päällä ja juurruttaa ajatukset johonkin ikiaikaiseen.
Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme yhteydenoton henkilöltä, joka oli tehnyt 32-vuotisen työuran merillä. Hän oli työskennellyt koko tuon ajan kansimiehistössä, esimerkiksi Nesteen laivoilla pumppumiehenä sekä Vikingillä reilut 20 vuotta pursimiehenä. Hän oli muutama vuosi aiemmin kirjoittanut muistelmiaan 1960-luvun lopulta pitkään sairaana olleelle ystävälleen ja nyt alkuperäiset kirjoitukset saavat uuden julkaisupaikan Painolastina-blogissa.
Tarinat julkaistaan kirjoittajan toivomuksesta nimimerkillä “En sjöman älskar havets våg”. Nimimerkin kolmiosainen merimiesjuttu päättyy kiperien tilanteiden jälkeen onnellisesti. Saamme luettavaksemme tämän trillerin jälkeen vielä yhden täpärän tapahtumakuvauksen Thames-joelta vuodelta 1965. Tämä julkaistaan blogissa tuonnempana.
Lähde: Wikimedia Commons
PORTO ALEGRE osa 3
“Minulla näyttää olevan ollut vaaratilanteita merellä enempi kuin muistinkaan. “Malo Hombre”, sanoi nainen ja piti tikaria minun mahassa kiinni. En uskaltanut liikahtaakaan. Samassa tuli ulkomaalaistäkkäri minun hyttiin, spanjuuri tai portugeesi, en muista varmasti. “Ce basa”, hän ihmetteli, kun näki tikarin naisen kädessä. Hän oli varmaan kuullut meteliä meiltä ja koiran ulosheittokin oli hänen tiedossaan.
Tätä tilannetta käytin hyväkseni ja työnsin ranteesta tikarin pois minusta päin. Siinä sitten nainenkin alkoi tajuamaan, että mitä meinasi tehdä ja tuli jotenkuten järkiinsä ja löysäsi tikarista. Ulkomaalaistäkkäri kysyi: “Porge”. Minä selitin hänelle tilanteen ja nainen selitteli myös omaa tarinaansa. Sen kuultuaan täkkäri ehdotti, että nainen tulisi hänen tykö, jos minä en kerran häntä enää halunnut seuralaiseksi.
Niin nainen lähti täkkärin mukaan ja muistaakseni he olivat yhdessä koko sataman loppuajan. Tilanne laukesi itsestään, mikä oli minulle valtava helpotus. Näin naista päivittäin, mutta en kantanut hänelle kaunaa. Kaikkihan päättyi loppujen lopuksi hyvin. Minä olin taas “libre” ja porhalsin maihin joka ilta uusiin seikkailuihin.”
Haluatko kertoa työstäsi tai muistelmiasi työstä merenkulun ammatissa tässä blogissa? Voit jakaa kertomuksia menneen työuran varrelta tai kertoa tämän hetkisestä arjestasi nykypäivän merenkulkijana. Lähetä viesti merimuseoon Paula Kuparille: kupari(at)rmm.fi! Kiitos yhteistyöstäsi!
Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme yhteydenoton henkilöltä, joka oli tehnyt 32-vuotisen työuran merillä. Hän oli työskennellyt koko tuon ajan kansimiehistössä, esimerkiksi Nesteen laivoilla pumppumiehenä sekä Vikingillä reilut 20 vuotta pursimiehenä. Hän oli muutama vuosi aiemmin kirjoittanut muistelmiaan 1960-luvun lopulta pitkään sairaana olleelle ystävälleen ja nyt alkuperäiset kirjoitukset saavat uuden julkaisupaikan Painolastina-blogissa.
Tarinat julkaistaan kirjoittajan toivomuksesta nimimerkillä “En sjöman älskar havets våg”. Ensimmäisen tarinan ensimmäinen osa päättyi siten, että jatkon saattoi vähintäänkin aavistaa. Juttu käy hurjemmaksi ja päättyy vähintäänkin yhtä karmaisevaan kohtaan kuin ensimmäinen osa! Kolmas ja tämän tarinan viimeinen osa on tulossa luettavaksenne myöhemmin.
Huom! Kuvan laivakoira on viaton eikä liity tapaukseen.
Kuva: Rauman merimuseo (RMM1084)
PORTO ALEGRE osa 2
“Lastia alkoi tulemaan laivaan, varmasti sademetsän puuta. Paljonhan siitä puhutaan, että sademetsät hakataan puhtaiksi, mikä totta kyllä onkin. Viikonloppuna ei töissä oltu ja satamakin hiljeni melkein kokonaan. Monet satamat maailmalla tekevät ympäri vuorokauden lastaus- ja lossaushommia. Muistaakseni meillä oli lauantaina lyhyt työpäivä.
Sitten takaisin minun ja naiskaverin suhteeseen. Alkupäivät meni kivasti ja siihen viikonloppu myös. Illat juhlittiin ja arkipäivät olin laivaa maalaamassa. Sitten hän alkoi jollain tavalla olemaan määräilevämpi ja otti vähän kuin emännän otteet. Sehän ei minulle sopinut. Minä aloin hänelle hienovaraisesti esittämään, että jos hän lähtisi omaan casaan. Olimme pienessä poratsussa eli kännissä. Hän loukkaantui siitä ja suuttui kovasti. Hällä veri kuohahti ja hän sai kunnon vihanpuuskan.
Meidän jaloissa pyöri hytissä minun Marokosta ostama koiranpentu. Hän otti sitä niskasta kiinni ja heitti sen avonaisesta venttiili-ikkunasta ulos. Minä säikähdin kovasti ja huusin hälle aika pahasti, mutta aiheesta kylläkin, “Loco puta!” Tarkoitus oli lähteä katsomaan, miten pennulle oli käynyt, mutta pari laivakaveria oli ollut kaijalla ja he olivat onkineet koiran ylös ja toivat sen takaisin.
Minun naiskaverini rauhoittui myös, mutta se oli minulle viimeinen niitti, mitä hän teki viattomalle luontokappaleelle. Sanoin hänelle: “Vamos para terra!” Hän ei aikonut lähteä. Hän yritti vielä pyydellä anteeksi, mutta ymmärsi sitten, että meidän juttu oli loppu ja hän suuttui uudestaan. Äkkiä hän nappasi seinältä tikarin, jonka myös olin ostanut Casablancasta. Hän painoi tikarinpään minun vatsani seutuville, niin että iho meni hieman rikki. Hän piti tikaria siinä asennossa ja minä ajattelin, että meinaakohan se todella pistää.
Hän oli yhtäkkiä kylmänrauhallinen ja sanoi, että hänelle ei koidu siitä mitään seuraamuksia, jos hän minut tappaa, koska hän tuntee poliisit ja on täältä kotoisin ja minä olen muukalainen. Tässä tuli juttua tälle kertaa. Jatkan kun saan neulottua kokoon tarinan lopun. Vieläkin kun muistan tilanteen, niin oli se karmiva.”
Haluatko kertoa työstäsi merenkulun ammatissa tässä blogissa? Voit lähettää muistelmia menneen työuran varrelta tai kertoa tämän hetkisestä arjestasi merenkulkijana. Lähetä viesti merimuseoon Paula Kuparille: kupari(at)rmm.fi! Kiitos yhteistyöstäsi!
Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme yhteydenoton henkilöltä, joka oli tehnyt 32-vuotisen työuran merillä. Hän oli työskennellyt koko tuon ajan kansimiehistössä, esimerkiksi Nesteen laivoilla pumppumiehenä sekä Vikingillä reilut 20 vuotta pursimiehenä.
Hän oli muutama vuosi aiemmin kirjoittanut muistelmiaan 1960-luvun lopulta pitkään sairaana olleelle ystävälleen ja nyt alkuperäiset kirjoitukset saavat uuden julkaisupaikan Painolastina-blogissa. Tarinat julkaistaan kirjoittajan toivomuksesta nimimerkillä “En sjöman älskar havets våg”. Ensimmäisen tarinan ensimmäinen osa tulee tässä luettavaksenne viikonlopun ratoksi! Jatkoa on siis tulossa myöhemmin.
ATLAS (RMM2306)
PORTO ALEGRE osa 1
“ATLAS makasi Casablancan redillä 1968 helmikuussa. Olimme vieneet pari salpietarilastia Etelä-Ranskaan. Yllättäen saimme orderit seilata Brasiliaan Porto Alegreen. Suuntasimme keulan Etelä-Atlantille. Edessä oli viikkojen merimatka vanhalla rampilla, joka puksutteli hitaasti eteenpäin.
Ruumajobi oli helvetillinen ja koko laiva oli lannoiteaineen peitossa. Marokossa tavara tuli laivaan elevaattorilla niin kuin torven suusta ja jos vähänkin tuuli, niin se pöllytti salpietaria ympäri laivan. Saimme puhdistella ja levankien kanssa pestä koko laivan. Sitten alkoi ruumajobi: harjasimme kaikki lannoitejätteet kasaan ja lapioimme tynnyriin, joka vietiin vinssillä ylös ja kipattiin mereen. Koko ajan oli paahtavan kuumaa. Sen jälkeen oli vielä ruuman spuulaus. Lastasimme Brasiliassa huonekalulautaa ja siksi lastiruumat piti melkein nuolla puhtaiksi.
Tässäkin laivassa oli sellainen yhteensattuma, - uskomatonta - että kirvesmies oli Kemistä ja vieläpä tutun tuttu. Hän tuli hullun timpermannin tilalle, joka heilui kirveen kanssa. Kemiläinen maksoi kuitenkin minua ennen ulos Atlaksesta.
Pientä vaihtelua saatiin matkaan, kun kävimme bunkraamassa ja provianttia ottamassa Kanariansaarilla. Kerkesimme hyvin käydä myös maissa. Meillä oli myös neljä portugeesilaista ja espanjalaista merimiestä, joista kaksi oli täkillä. Mehän emme Suomeen ajaneet, niin että yhtiö otti ulkomailta merimiehiä laivaan. Siihen aikaan tämä oli laitonta ja miehet olisi pitänyt ottaa aina Suomesta, minkä yhtiö välillä kyllä tekikin. Näiden kahden täkkärin kanssa, jotka muistaakseni olivat portugeeseja, otin tavaksi opetella pari, kolme sanaa joka päivä heidän längvitsiään.
Vihdoin saavuimme Porto Alegreen. Ruumat tarkastettiin tavaranluovuttajan puolelta ja me saatiin pikkuisen jännittää, meneekö ruumajobit uusiksi, mutta ei mennyt. Sitten alkoi lautaa tulla laivaan laivan omien vinssien ja puomien avulla. Meidän homma oli tässä lastauksessa vain surrata kansilasti kiinni, mikä sitten myöhemmin tuli laivaan.
Illalla tietenkin lähdettiin maihin katsomaan kaupunkia. Porto Alegrohan oli aika suuri kaupunki. Vauhtia otettiin satama-cantinasta ja sitten kiertelimme ympäriinsä kaupungilla. Cuba Libreä meni reippaasti. Minusta oli myös kiva yrittää puhua portugeesia sen vähän, mitä osasin. Olinhan kyllä ulkomaalaistäkkärien kanssa harjoitellut.
Laivaan takaisin tullessa oli satama-cantinan tykönä muutama nainen, jotka olivat tulossa laivaan. Olivatko he ilolintuja vai ei - se jäi epäselväksi, mutta rahaa he eivät ottaneet. Yksi näistä naisista iski silmänsä minuun vai oliko se päinvastoin, mutta kuitenkin me tultiin hyvin juttuun. Pyysimme heidät laivaan ja tästä naisesta tuli minun vakituinen seuralainen moneksi päiväksi, mikä kuulostaa hyvältä asialta, mutta tämä meidän suhde alkoi saamaan ikäviä piirteitä, mistä kerron seuraavassa postissa.
P.S. Casablancasta ostin pienen, mustan koiranpennun ja koristeellisen tikarin, mitkä liittyvät seuraavaan juttuun.”
Haluatko kertoa työstäsi merenkulun ammatissa tässä blogissa? Voit lähettää muistelmia menneen työuran varrelta tai kertoa tämän hetkisestä arjestasi merenkulkijana. Lähetä viesti merimuseoon Paula Kuparille: kupari(at)rmm.fi! Kiitos yhteistyöstäsi!
Vuoden 2020 kevät on poikkeuksellinen. Koronavirus (COVID-19) ja valtioiden pyrkimykset sen leviämisen hidastamiseen vaikuttavat arkeen monin tavoin. Suomessa valmiuslait ovat voimassa ensimmäistä kertaa rauhan aikana.
Kuva: Sakari Leino. Uusikaupunkilaisen Zachariassen-varustamon M/S Kronoborg oli Kuubassa vallankumouksen aikaan vuonna 1958. Kuvassa kaksi yhdysvaltalaista sukellusvenettä Havannassa. RMM26386.
Poikkeuksellinen tilanne vaikuttaa työskentelyyn monilla eri aloilla. Yhteiskunnan kannalta merkittäviin tehtäviin kuuluvat myös merenkulkijat useilla työpaikoilla, muun muassa alusten miehistöt, luotsit, saaristoliikenteen kuljettajat, meriväylien kunnossapitäjät ja VTS-keskusten henkilöstö. Rajoja on suljettu, matkustajien liikkuminen lähes loppunut ja merikuljetusten tärkeys Suomen huoltovarmuuden turvaajana korostunut.
Suomalaiset merenkulkijat ovat kohdanneet poikkeuksellisia olosuhteita myös muulloin kuin koronaviruksen aiheuttaman pandemian aikana. Valtioiden väliset poliittiset kriisit ja epävakaus, kauppasodat ja muut muutokset ovat vaikuttaneet elämään ja työskentelyyn poissa koti-Suomesta.
Merenkulkija - kerro kokemuksistasi poikkeuksellisissa olosuhteissa, nyt tai aiemmin.
Miten poikkeuksellinen tilanne on vaikuttanut arkeesi ja työhösi?
Miten tilanne on näkynyt työpaikallasi? Oletko saanut erityistä ohjeistusta?
Ovatko poikkeusolot vaikuttaneet työsi määrään? Jos, niin miten?
Ovatko poikkeusolot vaikuttaneet lähipiiriisi?
Oletko varautunut mahdollisiin muutoksiin jollain tavalla etukäteen?
Millaista keskustelua poikkeustilanteesta käydään työpaikallasi ja lähipiirissäsi?
Millaisia vitsejä tai huhuja olet tilanteesta kuullut? Miltä ne sinusta tuntuvat?
Miten arvelet tapahtumien vaikuttavan työhösi ja työpaikkaasi tulevaisuudessa?
Keruun järjestää Rauman merimuseo. Vastaukset tallennetaan Rauman merimuseon arkistoon. Vastaajien kesken arvomme kirjapalkintoja.
Rauman merimuseo tahtoo olla “merimiesten museo”. Siksi se hankkii, säilyttää, tutkii ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita merimiehistä ja heidän toiminnastaan, niin nykyisistä kuin menneistäkin sukupolvista. Vastaamalla kyselyyn lisäät tietoa ja ymmärrystä merimiehistä ja heidän elämästään. Museoon tallennettu aineisto on jatkossa tutkijoiden käytössä ja museo voi hyödyntää sitä näyttelyissään ja muussa toiminnassaan.
Vastausohjeet
Kirjoita omalla tyylilläsi, niin pitkästi kuin haluat. Voit liittää vastaukseesi myös valokuvia, äänitteitä, videoita, kuvakaappauksia tai aiemmin tehtyjä muistelutekstejä ja haastatteluita. Lähetäthän vain sellaista aineistoa, jonka lähettämiseen sinulla on oikeus ja/tai lupa.
Vastauksesi tallentamiseksi tarvitsemme sinulta luvan aineiston arkistointiin ja aineiston käyttöön. Voit käyttää oheista lomaketta tai kirjoittaa luvan vastaukseesi. Esimerkiksi: “Annan luvan lähettämäni aineiston arkistointiin Rauman merimuseon kokoelmiin sekä aineiston käyttöön tutkimuksessa ja muussa Rauman merimuseon toiminnassa.”
Ellet kirjoittanut lupaa suoraan vastaukseesi, liitä mukaan lupa lähettämäsi aineiston arkistoimiseen Rauman merimuseon arkistoon nimellä tai nimimerkillä sekä yhteys- ja taustatiedot.
tai postitse osoitteeseen Rauman merimuseo, Kalliokatu 34, 26100 Rauma
Ellet kirjoittanut lupaa suoraan vastaukseesi, liitä mukaan lupa lähettämäsi aineiston arkistoimiseen Rauman merimuseon arkistoon nimellä tai nimimerkillä sekä yhteys- ja taustatiedot.
Lisätietoja kyselystä ja aineiston käytöstä antaa museonjohtaja Anna Meronen, meronen@rmm.fi
Vastausten arkistointi ja käyttö
Rauman merimuseo käsittelee keruuaineistoon liittyviä henkilötietoja EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen (2016/679) ja tietosuojalain (1050/2018) mukaisesti yleisen edun mukaisia arkistointitarkoituksia varten. Keruuaineisto, sen luettelointitiedot ja niihin liittyvät henkilötiedot säilytetään arkistointitarkoituksessa pysyvästi ja voidaan asettaa vapaasti käytettäväksi lainsäädännön sallimassa laajuudessa. Rauman merimuseossa aineistojen käyttäjiltä edellytetään Hyvän tieteellisen käytännön (TENK) noudattamista ja käyttäjät sitoutuvat toimimaan museon käyttöehtositoumuksen mukaisesti. Käsiteltäessä henkilötietoja yleisen edun mukaisia arkistointitarkoituksia varten tietosuoja-asetuksen mukaiset rekisteröidyn oikeudet eivät pääsääntöisesti sovellu.
Rauman merimuseon henkilökunnasta kukin vuorollaan suosittelee tunnelmaan sopivaa musiikkia kuunneltavaksi ennen museovierailua tai vaikkapa museokäynnin soundtrackina omalta laitteelta (kuulokkeiden kera). Toisena on vuorossa amanuenssi Paula Kupari, jonka suositukset tulevat vähintäänkin kummalliseen saumaan yhteiskuntamme historiaa: Elämme parhaillaan koronaviruksen muuttamaa ja rajoittamaa arkipäivää myös Suomessa. Tästä johtuen muun muassa Rauman merimuseo pitää näyttelynsä toistaiseksi suljettuina yleisöltä.
Liittyneekö vallitsevaan tilanteeseen, että kovin mollivoittoiselta soittolistalta löytyy kokemuksia eristäytyneisyydestä ja ulkopuolisuudesta sekä tarina merionnettomuudesta? Jotta lista ei olisi äitynyt liian masentavaksi, päätimme katkaista kierteen ja julkaista loppuosan hieman myöhemmin. Kuuntele Paulan suositukset alta Youtube -videoina!
Jimmy Träskelin: Neito ja majakanvartija
Museon sisääntuloaulassa, pääoven yläpuolella, on Säpin majakan vuonna 1873 Ranskassa rakennettu loistokoneisto. Se poistettiin majakasta vuonna 1962, jolloin viimeinen Säpin majakkamestari jäi eläkkeelle. Tämän jälkeen majakan loistokoneisto automatisoitiin, jolloin sen toiminta ei enää edellyttänyt vakinaista asumista majakkasaarella. Vaikka Säpin saari onkin suhteellisen kookas majakkasaareksi, on siellä asuminen varmasti vaatinut tietynlaista luonnetta ja eristäytyneisyyden sietämistä.
Muusikko Jimmy Träskelinin tuotantoa olevassa laulussa syrjäisen, nimeltä mainitsemattoman saaren majakanvartija saa haverin johdosta seurakseen neidon, joka ei totukaan majakan yksinäisyyteen ja rauhaan. Tarina kerrotaan koruttomasti - laulun, jalan tahdinpoljennon ja taiturimaisen huuliharpunsoiton avulla - ja sen loppu on, kuten arvata saattaa, surumielinen. Elämässään Hangosta Kokkolaan kulkeutuneen Träskelinin laulu löytyy “Tuulisen kylän poika” -nimiseltä pitkäsoitolta, joka julkaistiin vuonna 2011. Levyn on julkaissut Kansanmusiikki-instituutti. Vinkkinä vielä: Levyllä soittaa harmonia raumalaislähtöinen muusikko Eero Grundström.
Aija Puurtinen & Brooklynin satu: Maantie
Raumalainen kunnallisneuvos J. W. Söderlund osti kolmimastoisen rautafregatti Winefredin Raumalle vuonna 1894. Hankintahetkellä laiva oli toinen Suomeen ostettu metallirunkoinen purjealus ja suurin suomalainen purjelaiva. Ennen raumalaiseen omistukseen siirtymistään laiva oli kuljettanut siirtolaisia muun muassa Euroopasta Australiaan, josta oli löydetty vuonna 1851 ensimmäisen kerran kultaa. Liverpoolilainen Sharples & Company tilasi laivan Australian siirtolaisliikenteeseen kaupungin läheisyydessä sijainneelta H. Cram & Companyn telakalta. Winefred-aluksen voit löytää muun muassa Purjelaivasalin seinältä sekä hienon pelastusrenkaan muotoisen pienen matkamuistomaalauksen Keulakuvasalin ikkunanpuoleisesta vitriinistä.
Suomessa Australian siirtolaisuutta tunnetumpaa lienee Amerikan siirtolaisuus erityisesti 1800-luvun loppupuolelta 1900-luvun alkuvuosiin, jolloin Pohjois-Amerikkaan lähti Suomen Siirtolaisinstituutin mukaan yli 300 000 henkilöä. Vilkkain lähtöalue Suomessa oli Pohjanmaa.
Oma eteläpohjalainen isoisoäitini löytyi New Yorkin Ellis Island -vastaanottokeskuksen rekistereistä, todennäköisesti myös isoisoisäni löytyi asiakirjoista. Anna Kupari (s. 1878 Ylihärmä, k. 1965 Ylistaro) oli rekisteröity Anchor Line -varustamon Columbia-laivalla saapuessaan Ellis Islandin kirjoihin 21.7.1902 vihittynä vaimona, joka oli seuraamassa edellisvuonna saapunutta miestään Amerikan ihmemaahan. Isoisäni syntyi Amerikassa runsaan kahden vuoden kuluttua Annan maahantulosta. Rekisterikuvasta löysin Annan riviltä kaksi. Suosittelen lämpimästi tutustumaan Ellis Islandin säätiön verkkosivustoon: Hakujen tekeminen on nopeaa ja ilmaista!
Pitkän linjan blues- ja roots-muusikko Aija Puurtinen Brooklynin satu -orkesterinsa kanssa levytti jo toisen teemalevyn (Lännen maata, julk. 2019), jossa uitiin amerikansuomalaisten siirtolaisten nahkoihin. Kappaleiden sanoittajana toimi myös tällä levyllä Perttu Hemminki ja laulukieliksi valikoitui niin englanti kuin finglish eli lainasanoilla maustettu suomen kieli. Kappaleet ovat Aija Puurtisen sävellyksiä ja sovittajaksi on merkitty koko Brooklynin satu -orkesteri (Huom: Mukana jälleen raumalaislähtöinen Eero Grundström soittamassa matkaharmonia ja huuliharppua!). Levyn laulut kertovat tarinaa sukupolvet ylittävästä kaukokaipuusta, juurettomuudesta ja ikävästä paikkaan, joka ei välttämättä ole tuttu kuin vanhempien tarinoista. Maantie-kappale on kaunis 6/8-poljentoineen. Selina Sillanpään viulumelodiat leijuvat suloisenkirpeän tunnelman yllä.
Hootenanny Trio: 28
Arkkiveisuksi tai -viisuksi sanottiin laulua, joka kertoi merkittävistä tai oudoista tapahtumista (kuten Titanicin tuho, luonnonmullistukset ja rikokset) tai henkilökohtaisista kokemuksista. Arkkiveisut välittivät tietoa ja muokkasivat maailmankuvaa. Suomalaisen arkkiveisutuotannon kulta-ajaksi on määritelty vuosikymmenet 1870-1920. Arkkiveisuja julkaistiin tuolloin paljon, ja niiden suosio kansan keskuudessa kasvoi suureksi. Viisuja levitettiin irtonaisille arkeille painettuina ja ne toimivat ikään kuin aikansa lööppiuutisina. Kansalliskirjaston arkkikirjallisuuden kokoelmassa on noin 1750 hengellistä ja 4850 maallista arkkiveisua.
Titanicin tragedia poiki Suomessa joukon arkkiveisuja, jotka käsittelivät laivaa, sen epäonnista neitsytmatkaa sekä itse haaksirikkoa laajasti. Arkkiveisuissa etsittiin tapahtuneelle myös syitä ja syyllisiä sekä kysyttiin, mitä onnettomuudesta tulisi ottaa opiksi. (Lisätietoa: doria.fi ja ennenjanyt.net/2019/12/surman-laiva-kuolon-pursi-suomalaiset-titanic-arkkiveisut)
Hootenanny Trion kappale “28”, joka tunnetaan myös nimellä “Rauman balladi”, kertoo arkkiveisuperinteen hengessä Raumalla 8. joulukuuta 1964 tapahtuneesta yhteisöä - ja koko maata - ravistaneesta merionnettomuudesta. Puolustusvoimien kuljetusalus K8 törmäsi Rauman sataman alueella yhteen hinaaja Rauma II:n kanssa kohtalokkain seurauksin. Veneessä olleesta 41 henkilöstä 28 menehtyi. Merimuseon arkistossa on kyseisestä onnettomuudesta muun muassa yhden henkilön keräämä mittava lehtileikekokonaisuus.
Rauman merimuseon henkilökunnasta kukin vuorollaan suosittelee tunnelmaan sopivaa musiikkia kuunneltavaksi ennen museovierailua tai vaikkapa museokäynnin soundtrackina omalta laitteelta (jos niin teet, ole kiltti ja käytä kuulokkeita!).
Ensimmäisenä on vuorossa kokoelma-amanuenssi Mikko Aho, jonka suositukset eivät ole niinkään perinteisiä merimieslauluja kuin merenkulun ja siihen liittyvien ilmiöiden historiaa käsitteleviä... tai no, ainakin sivuavia kappaleita.
Kun lähtee merille, on hyvä tehdä valmistelut myrskyn varalta.
Uskomukset ja merimiestarinat: Iron Maiden / Rime of the Ancient Mariner
Merimiehillä on vuosisatojen aikana ollut erilaisia uskomuksia, jotka toiset ovat ottaneet enemmän, toiset vähemmän vakavasti. Merimuseon keulakuvahuoneen albatrossia katsellessa voi pohtia, miksi jotkut uskoivat että albatrossin tappamisesta seuraisi mitä kammottavin kirous, ja kuunnella Samuel Taylor Coleridgen runoon perustuvaa Iron Maidenin eeppistä kauhutarinaa.
Merimiesammatti ja työolosuhteet: Sehr Schnell / Orja
Keulakuvasalissa ja isossa salissa on esillä muun muassa aineistoja, jotka havainnollistavat merimiehen työn ja työolosuhteiden muutosta. Monet asiat ovat muuttuneet parempaan suuntaan, mutta tuskin merimiesten elämä nykyäänkään täydellistä on. Niin huonosti heillä ei kuitenkaan varmasti mene kuin antiikin Rooman kaleeriorjalla, jonka ajatuksia helsinkiläinen punkyhtye esittelee mustan huumorin kautta.
Merimiesperinteet: Dropkick Murphys / Rose Tattoo
Ison salin merimieperinnevitriinissä esitellään muun muassa merimiestatuointeja niin esineiden kuin kuvienkin kautta. Jotkut ovat yhdistäneet tatuointeihin syvällisiä merkityksiä, toiset ovat ottaneet niitä ennemminkin siksi, että pitäneet niitä hienon näköisinä tai koska ovat ajatelleet tosi merimiehen vain kuuluu olla tatuoitu. Tatuointien tarinoita ja merkityksiä on hyvä pohtia amerikanirlantilaisen kelttimäiskeen säestyksellä.
Merimiesten siirtolaisuus: The Pogues / Thousands are Sailing
Perinnevitriinissä ja sen ympärillä (sekä ison salin katossa) voi nähdä erilaisia merimiesten maailmalta Raumalle tuomia matkamuistoja. Jotkut eivät kuitenkaan palanneet kotiin, vaan jäivät matkoillaan siirtolaisiksi esimerkiksi Pohjois-Amerikkaan tai Australiaan. Heidän kohtaloihinsa syventyessä jatketaan kelttipunklinjalla: irlantilainen Pogues kuvaa kauniisti niin koti-ikävää kuin uuden maailman mahdollisuuksiakin.
Vapaa-aika maissa: Jacques Brel / (Dans le port d')Amsterdam
Matkamuistot kertovat myös vapaa-ajanvietosta maissa. Viime vuosikymmeniin asti merimiehet saattoivat viettää pitkiäkin aikoja satamakaupungeissa, sillä lastin purku ja lastaus kesti toisinaan hyvinkin kauan. Maissaolot olivat tervetullutta vaihtelua pitkien merimatkojen jälkeen, mutta vieraissa satamissa merimiehiä sattoivat vaania monenlaiset vaarat. Legendaarinen belgialainen laulaja-lauluntekijä maalaa tummilla sävyillä kuvan merimiesten kohtaloista Amsterdamissa.
Konelaivat ja laivanrakennus: Kraftwerk / Metal on Metal
Ison salin laivanrakennusnurkkaukseen sekä höyrylaivamalleihin tutustuessa voi syventyä suurteollisuuden vaikuttavaan maisemaan, valtavien koneiden voimaan ja niitä hallitsevien ihmisten osaamiseen. Elektronisen musiikin pioneeriyhtyeen kappaleessa voi kuulla niin metallin pauketta, hammaspyörien kirskuntaa, höyryn pihinää kuin sähkömoottorien surinaakin - ja ehkä myös työvuoron päättymisestä ilmoittavan pillin?
Hylkyhuone: Dio / Holy Diver
Mitä mieltä olette, mahtaako tämä klassikko kertoa Hylkyhuoneessamme asustavasta Kaskisukeltaja Wikholmista?
Kaskisukeltaja Wikholm (oikealla) ilmapumppuineen (vasemmalla). Kuva: Kari Mankonen.
Painolastina-blogi perustettiin alunperin yhtä Rauman merimuseon nykypäivän merenkulun tallennusmatkaa varten. Päätimme ottaa blogin uudelleen vesille seitsemän vuoden telakoinnin jälkeen. Olkoon Painolastina-blogi paikka painavammalle sanalle ja kevyemmälle kommentoinnille liittyen merenkulkuun, sen historiaan, merimiehiin, merimuseotyöhön ja kaikkeen edelliseen liittyvään (tai liittymättömään)!
Raumanmeren peruskoulun 9.-luokkalainen Kasper Altink oli tammikuun lopussa merimuseossa viikon ajan TET-jaksolla eli työelämään tutustumassa. Museotyöhön Kasper sai tuntumaa vaihtelevien käytännön tehtävien avulla, mutta myös pienimuotoisella kirjoitelmalla hänen valitsemastaan kiinnostavasta merihistoriallisesta aiheesta. Muutaman päivän aikana, muiden töiden lomassa, Kasper sai aikaan alla olevan, varsin mallikkaan, selvityksen kronometrin käytöstä. Kiitos hyvästä TET-jaksosta Kasperille!
Merenkulun tärkeyttä ei voida kiistää, noin 11-12 miljardia tonnia rahtia kulkee vuosittain meriteitse ympäri maailmaa eikä tämä tule todennäköisesti muuttumaan pitkään aikaan, sillä määrä on ollut tasaisessa kasvussa. Nykyään merenkulku on niin yleistä ja navigointi helppoa mitä modernimpien systeemien ansiosta, ettei tule laivalla matkustaessa ajatelleeksi esimerkiksi haaksirikkoutumista tai navigointivirheestä johtuvaa lisäviikkojen vaaraa merellä. Se minkä nykyään voi nähdä useimmissa tapauksissa GPS:n avulla joutui joskus laskemaan itse eikä käytännöllisen tarkkoihin laskuihinkaan ollut välineitä ennen 1750-1760-lukuja.
Oman sijainnin mittaaminen merellä vaatii tiedon leveys- ja pituusasteista. Leveysasteen saa selville mittaamalla jonkin tähden korkeuskulman (tähden ja horisontin muodostama kulma) sen ollessa korkeimmillaan taivaalla (mittaamiseen käytetään yleisimmin sekstanttia, kvadranttia tai oktanttia), tuon kulman aste on mittaajan leveysaste eli latitudi. Pituusasteen taas saa selville tarkan kellon (kronometrin) avulla. Kronometri säädetään ilmoittamaan tietyn kaupungin aikaa useimmiten Greenwichin meridiaanin eli kansainvälistä aikaa. Kun aurinko on laivan näkökulmasta korkeimmillaan, verrataan aikaa Greenwichin (tai jonkin muun kaupungin) aikaan, tunnin ero vastaa 15 asteen eroa pituuskulmassa. Jos lasketaan aikaa jostain päin maailmaa, jossa aurinko on korkeimmillaan tarkalleen 2 tuntia Greenwichin aikaa edellä, on aikaero +2 tuntia (kello olisi 10.00 Greenwichissä samalla kun aurinko on korkeimmillaan mittaajan olinpaikassa) ja tunti vastaa 15 astetta leveyssuuntaan, joten sen paikan longitudi olisi tarkalleen 30 astetta.
Toinen vaihtoehtoinen tapa on laskea longitudi astronomisen navigoinnin, eli sijainnin määrittämisen jonkin taivaankappaleen avulla. Pituusasteen voi mitata esimerkiksi pelkän sekstantin ja merialmanakan avulla, mutta se on vaikeampaa, joten yleisesti käytetään sekstanttia ja kronometriä molempia, sekstanttia auringon kulman varmistamiseen (mahdollisimman tarkkoja vastauksia varten laske longitudi auringon ollessa tarkalleen 90 asteen kulmassa) ja kronometriä longitudin mittaamiseen.
Kuva oikealla: Sekstantti kansallisen perinnön instituutissa Bukarestissa, Romaniassa http://clasate.cimec.ro
Ongelmana longitudin mittaamiselle oli, että tarpeeksi tarkkaa kelloa tai tietoa taivaankappaleista ei ollut saatavilla ollenkaan ennen 1760-lukua ja silloinkaan ei sitä välttämättä voinut saada, tai ei ainakaan edulliseen hintaan. Useimmat kellot jätättivät useita minuutteja päivässä, kun suurin sallittu määrä olisi ollut 6 sekuntia vuorokaudessa. Suurin este tällaisen kellon keksimiselle oli se, että kello ei kestänyt laivalla esiintyviä olosuhteita, laivan keinuminen esti heiluri-, liipotin- ja ankkurimekanismia käyttävien kellojen kunnollisen toiminnan ja kylmyys ja kuumuus ohensivat tai paksunsivat rataskellojen öljyjä, aiheuttaen niiden ajan kulkevan hitaammin tai nopeammin.
Englantilainen kelloseppä John Harrison alkoi kehitellä kelloa, joka pysyisi tarpeeksi tarkassa ajassa longitudin mittaamiseen. Oman kiinnostuksen lisäksi Harrisonia motivoi Ison-Britannian meriviraston vuonna 1714 asettama 20 000 punnan palkinto henkilölle, joka kehittää tavan mitata longitudin 50 km tarkkuudella motivoimana, John Harrison oli saanut kehiteltyä vuoteen 1737 mennessä ensimmäisen kronometrinsä ja suurin osa longitudilautakuntaa oli vaikuttunut hänen kellostaan, mutta Harrison ei ollut itse tyytyväinen ja paljasti kellonsa viat, sekä pyysi rahoitusta uuden paremman kellon kehittämiseen. Harrison kehitteli vielä 2 kelloa ennen kuin oli viimein tyytyväinen hänen H4 kronometriinsä yli 30 vuoden kehittelyn jälkeen vuonna 1759. Harrisonilla oli myös joukko vastustajia; tiedemiehiä ja tähtitieteilijöitä, jotka eivät uskoneet Harrisonin kronometrin olevan oikea tapa laskea longitudia, usein uskoen itse astronomisen mittaustavan olevan parempi. Loppujen lopuksi 1760-luvun loppupuolella molemmat tavat todettiin tarpeeksi hyviksi tavoiksi mitata longitudi, mutta kronometriä oli kallis ja vaikea saada ennen 1800-lukua.
Kuva vasemmalla: Kronometri vuodelta 1840. Kronometri on The Museon in The Hague -museon omistama https://www.museon.nl/nl
Lähdeluettelo:
https://astro.unl.edu/naap/motion1/tc_finding.html
http://www.thegreenwichmeridian.org/tgm/articles.php?article=9
Sobel, Dava (suom. Pietiläinen, Kimmo). Longitudi. Art House 1996.
