Paitsi merenkulun opiskelijat, myös humanististen alojen opiskelijat tarvitsevat praktiikkaa - käytännön kokemusta - harjoitusta osana opintojaan. Museot tarjoavat monille museotyöstä kiinnostuneille harjoittelupaikkoja. Me saimme tarjota korkeakouluharjoittelijan paikan kolmen kuukauden ajaksi Oskarille, joka summaa praktiikan antia tässä bloggauksessa.
Kesä merensuojelun parissa (ja koronan varjossa)
teksti: Oskari Pekonen / kuvat: Oskari Pekonen ja Paula Kupari
Kulunut lähes puolentoista vuoden pandemia-aika on vaikuttanut monella tapaa päivittäiseen elämäämme. Omalla kohdallani se on tarkoittanut muun muassa paljon etäluentoja, vähentynyttä sosiaalista elämää, ajoittaista pelkoa ja ärsyyntymistä, mutta myös poikinut graduaiheen: koronatilanteen vaikutukset museoihin ja museoissa käymiseen. Kesäksi 2021 pääsin myös korkeakouluharjoittelijaksi Rauman merimuseoon ja, vaikka se ei sinänsä liittynyt graduuni, on ollut mielenkiintoista nähdä museon arkea tänä (toivottavasti pian päättyvänä) poikkeuksellisena aikana.
Opiskelijaelämän aikana ehtii tuskastella lukuisia asioita, kuten taloudellista tilannettaan ja monesta suunnasta tulevia stressitekijöitä. Keväinen taakkani keveni huomattavasti, kun onnistuin saamaan töitä haluamaltani alalta (toisin kuin suurin osa opiskelevasta lähipiiristäni). Opiskelijana kesälomasta ei voi oikeastaan kuin haaveilla, sillä joko on töissä tai joutuu edistämään opintojaan. Olenkin kateellisena katsellut lomahehkutuksia ja -ilmoituksia pitkin sosiaalista mediaani ja katsonut työkollegojen lähtevän lomille yksi toisensa jälkeen. Kuitenkin, kun on se kokemus, että oman humanistisen alani opiskelijana minusta ei varsinaisesti kilpailla työmarkkinoilla, olen ehdottomasti kiitollinen, että kesä on töiden parissa vierähtänyt.
Rauma, saati merimuseo, eivät olleet itselleni entuudestaan lainkaan tuttuja. Otin kuitenkin mielenkiinnolla vastaan uuteen museo-organisaatioon tutustumisen, koska työkokemusta ei vielä liiallisesti tältä alalta ole.
Yhtä lailla minua museokävijänä kiinnostavat mitä erilaisemmat kohteet. Lähes kaikki merenkulkuun liittyvä on niin ikään itselleni melko vierasta, sillä olen elänyt suurimman osan elämääni sisämaassa ja vasta muutettuani Turkuun joitain vuosia sitten elänyt meren äärellä.
Harjoittelu Rauman merimuseossa on ollut antoisa pesti. Pääasiallinen tehtäväni oli näyttelyuudistuksen suunnitteleminen Roskaton Raumanmeri -hankkeen puitteissa. Tällainen projekti, jonka lopputulos näkyy aikanaan kävijöillekin, on ehdottomasti mieluisimpia museoalan tehtäviä, jonka olisin tässä vaiheessa urapolkuani voinut valita.
Yleisötyö ja sen ulottuvuudet ovat vahvasti se sektori, jota haluaisin jatkossakin tehdä. Museoilla on arvokas työ kulttuurinperinnön säilyttäjinä ja tiedon välittäjinä. Jotta yhä useampi kävisi museoissa ja saisi kokemuksesta mahdollisimman paljon irti, tarvitaan hyvin suunniteltuja sisältöjä ja esittämisen keinoja museoiden näyttelyihin.
Korona-aika on tuonut harjoitteluun oman lisänsä, jossa on sekä positiivisia että nihkeämpiä puolia. Yksi mietityttävä tekijä tässä harjoittelupaikassa oli se, että asun itse Turussa ja kulkeminen monta kertaa viikossa olisi ollut melkoisen kuormittavaa. Onneksi etätöiden tekeminen on näinä aikoina arkipäiväistynyt ja oman projektini luonne salli hyvin kotoa käsin työskentelyn.
Olen silti käynyt viikoittain paikan päällä, sillä näin pysyy kiinteämpi yhteys museon fyysisiin puitteisiin ja saa hieman enemmän sosiaalista ulottuvuutta työpäiviin. Ennen kaikkea pystyy hengittämään sisään merimuseon omaleimaista paikan tuntua. Näyttelysuunnittelussa on kuitenkin tärkeää miettiä kokonaisuutta museon muiden sisältöjen kannalta ja tuntea puitteet joihin on uutta tekemässä.
Elämä koronan keskellä on jatkuvasti pienen epävarmuuden sietämistä ja jännityksessä olemista. Tällaisen työn puitteissa on kuitenkin ollut melko vaivatonta mukautua ajan tuomiin reunaehtoihin. Flunssan oireiden iskiessä on ollut helppo valinta jäädä kotiin, koska töitä voi tehdä omalta sohvalta, eikä ole mennyt päivä hukkaan, jos on tarvinnut odotella koronatestin tulosta. Onneksi montaa kertaa kesän aikana ei testissä tarvinnut käydä, mutta pieni koronan pelko oli realiteettina läpi kesän läsnä.
Harjoittelussa on päässyt monipuolisesti tutustumaan näyttelysuunnittelun ja museotyön eri ulottuvuuksiin ja vaiheisiin – mutta myös meriympäristöön. On ollut paljon työpäiviä koneen ääressä etsien tietoa ja miettien toteutustapoja. Vastapainoksi on ollut myös erilaisia päiviä. Museo järjesti kaksi kertaa kesän aikana Siisti Biitsi -roskienkeruutalkoot raumalaisilla rannoilla ja näiden tiimoilta pääsi raittiiseen meri-ilmaan ja edistämään hankkeen teemaa käytännönläheisesti.
Elokuussa iltojen jo viiletessä museo järjesti myös purjehduksen kaljaasi Ihanalla, joka on pitkien perinteiden mukaan käsityönä valmistettu komea purjealus. Raumanmeren katseleminen ilta-aalloilla lipuen antoi lisäperspektiiviä merellisten ympäristöjen puolesta työskentelyyn.
Kestävän kehityksen teemojen ja meren suojelun parissa työskenteleminen oli itselleni oikeastaan paluuta menneisyyteen. Ennen yliopisto-opintojani opiskelin ammattikorkeakoulussa juuri näitä asioita.
Tänä kesänä pääsi siis integroimaan mukavasti kestävän kehityksen ja kulttuurintutkimuksen oppeja ja hyödyntämään näitä käytännössä. Aikanaan ehdin jo ahdistua ja lannistua ympäristön ja maailman tilan miettimisestä, mutta monella tapaa tämän kesän myötä löysin uudestaan iloa ja voimaantumista samoista asioista. Toivoinkin, että näyttelyhuoneen valmistuessa loppuvuodesta myös muut saavat tällaisia kokemuksia, että asioille sekä halutaan että voidaan tehdä jotain.
