perjantai 29. lokakuuta 2021

Modernia merenkulkua - Uusvanha merenkävijä mietiskelee osa III: MERILLE MIEHEN MIELI

Merenkulun opiskelija ja raumalainen monitaituri kirjoittaa merenkulun koulutuksen aiheista opiskelijan ja alanvaihtajan näkökulmasta. 

Kuvat ja teksti: Rami Kurki

Minulta kysytään todella useasti: “Mikä sai sinut haluamaan merille?”. 

Kysymys, joka voidaan hyvin esittää, ja varmasti esitetäänkin, useimmille merimiehistä – itsekin olen kysymyksen puolihuolimattomasti esittänyt tapaamilleni merimiehille. En tiedä kuvittelenko, tai haluanko kuvitella, että 45 vuoden ikäni kuitenkin vaikuttaa kysymyksen painokkuuteen kohdallani. 

Onko vain minun kuvitelmaani, vai onko kysymyksessä kohdallani aitoa syvää ihmetystä? Sisältyykö kysymykseen joukko muita kysymyksiä, joita ei kehdata esittää? Vai onko kysymys kuitenkin normaalia jokapäiväistä ”mitä kuuluu” -kulttuuria? Sillä ei juurikaan ole merkitystä – vain sillä, että kuulen itse kysymyksen painokkuuden, kun se esitetään minulle. 

Ehkä kysyn sitä itseltäni ja siksi aihe saa minussa aikaan vahvan reaktion. Vastaan aina vastaamatta: ”Olen nuoresta pojasta saakka haikaillut merille ja nyt kun aikuiselämäni ensimmäinen vaihe – lapsen kasvatus aikuisikään – on ohi, minua ei enää tarvita maissa niin tiiviisti kuin ennen. Voin siis nyt alkaa toteuttamaan tätä yhtä unelmaani”. 

Tämä ei kuitenkaan ole vastaus kysymykseen. Tai tavallaan on – siis se on totta ja nuoruuden haaveet saivat minut lähtemään tälle tielle, katsomaan millaista merimiehen elämä oikeasti on. Kuten kaikissa muissakin lähdöissä, on mahdotonta tietää, millaista on kulkea tietä, ennen kuin sen on kulkenut. Lähdin siis matkaan romanttisin, lähes lapsenomaisin, mielikuvin. 

Vastatakseni kysymykseen oikealla tavalla, minun täytyy tarkastella juuri tuota romanttista kuvaa, joka minut sai liikkeelle. Mitä oikein odotin?












Totta kai mielessäni oli nuoruudessa upeat vanhan ajan purjelaivat, prameat upseerien asusteet, ajan patinoimalle pöydälle levitetyt kellastuneet merikortit harppeineen ja kompasseineen, kovien tuulien aiheuttamat unettomat yöt keinuvien myrskylyhtyjen valon heiluttaessa varjoja natisevilta seiniltä toisille. Vaikka tiesin jo silloin, ettei nuo romanttiset kuvailut ole vastanneet totuutta enää vuosikymmeniin, uskoin niiden kuvien heijastuvan vielä nykypäivänkin merielämään. 

Mielessäni oli myös työn raskaus, pitkät päivät ja yöt, painavien tavaroiden käsittely – mielessäni kaikki laivoihin liittyvä oli isoa ja painavaa – mutta myös juuri tuon työn raskaan luonteen luoma yhteishenki. Yhteishenki, joka on hiuksen hennolla otteella kiinni todellisuudessa rokonarpisten luonteiden ottaessa mittaa toisistaan ahtaissa oloissa. Tosipaikan tullen vahvimmastakaan ankkuriketjusta ei kuitenkaan olisi vastusta sille siteelle – siteelle, joka hyvinkin pelastaisi tarvittaessa merimieskollegan hengen. 

Nyt kun olen kysymyksen ääreen ensimmäistä kertaa kunnolla istunut, olen tullut siihen tulokseen, että minulle kuitenkin tärkeintä on liike. 



Olen aina vihannut paikalleen pysähtymistä, henkistä ja fyysistä. Olen aina kokenut, että rutiini ja tutut maisemat turruttavat kykymme ihmetellä elämän kauneutta, kokea itsemme siinä hetkessä, jossa elämme. Varhaisnuoruudesta asti minulla oli Frederico Fellinin E la Nave Va -elokuvan juliste seinällä. En ollut koskaan nähnyt elokuvaa (itse asiassa näin elokuvan vasta noin vuosi sitten, kun rakas ystäväni metsästi minulle sen DVD-version lahjaksi), mutta juliste huokui jääräpäistä liikettä eteenpäin. Siinä mies soutaa suurta soutuvenettä aavalla ulapalla kyydissään täysikokoinen sarvikuono. Elokuvan nimi kääntyy suomeksi: ”Ja vene liikkuu”.

Olen nyt ensimmäisen lukuvuoden aikana kerryttänyt noin 180 meripäivää koulun teoriaopintojen lisäksi – luku, joka on varsin kunnioitettava ensimmäisen vuoden oppilaalta, mutta varsin vähäinen tietenkin kokemuksen perspektiivistä. Kuitenkin olen ehtinyt työskennellä neljällä eri laivalla jo lähes kahden sadan merimiehen alaisena ja kollegana. 

”Unelmat” upeista univormuista ovat vaihtuneet kauhtuneisiin reikäisiin t-paitoihin, resoreistaan rispaantuneihin collegehousuihin, sekä turvakenkiin, haalareihin ja huomiovaatteisiin, jotka eivät varmasti huokuneet arvokkuutta edes uusina. Puolimatruusin työ on enimmäkseen oikeasti aika kevyttä, aika ajoin unohtaessani itseni, jopa tylsää. Kaikki laivaan liittyvä on todellakin painavaa, varmasti jopa painavampaa kuin entisissä purjelaivoissa, mutta nykypäivän työvälineet massiivisine hydrauliikkapumppuineen hoitavat suurimman osan raskaasta työstä. 

Kesäaikaan laivaa puhdistetaan ruosteesta ja maalataan kaikkina niinä aikoina kuin rutiinitehtäviltä ja yllättäviltä töiltä ehditään, mutta syksystä kevääseen laivoilla vallitsee vuosien kokemuksen tuoma, odottava, hieman apaattinen ilmapiiri. Hengenvaara on edelleen vahvasti läsnä, vaikkei adrenaliinitasoja nostavalla tavalla kuitenkaan. 

Laivalla työskentely on kuin laitesukellusta – vaaraa ei ole, jos teet kaiken niin kuin on opetettu, mutta vähänkin oikaistessasi saat tuntea kuoleman kylmän henkäyksen olkasi takana. Merimiehet ovat pääsääntöisesti rosoisia luonteeltaan, mutta ainakin nykypäivänä mukaan pääsee myös herkemmät sielut. Puhun merimiehistä, koska naisia miehistöissä on vielä valitettavan vähän. Tiiviissä oloissa persoonat iskevät ajoittain kipinää toisistaan, mutta yhteishenki on juuri ylläkuvaamani mukainen – tositilanteessa kaveria ei jätetä.



Mikä tärkeintä – laiva liikkuu. Silloinkin, kun Korona-virus esti nousemasta maihin vieraissa satamissa, maisemat vaihtuivat. Aava meri, saaristot, kanavat, kaikki mahdolliset sääilmiöt ja tosiaan jatkuva liike antavat minulle ainakin vielä päivittäin sen mitä lähdin hakemaan – ja enemmänkin. 

Karun stoalaiset asuinolosuhteet ruokkivat itsetutkiskelua, lukemista ja ruumiin kuritusta jumppasalilla. Totta kai nykypäivän laivoista löytyy elokuvia, kirjoja, aikakausilehtiä, sauna, jumppasali, lautapelejä, internetyhteys ja usein myös jonkinlainen pelikonsoli. Olen nähnyt myös täydelliset bändivarusteet ja poreammeen

Karusti vain välttämättömillä varusteltu munkin selli, jota hyväntahtoisesti myös hytiksi kutsutaan, on minulle ja useimmille muillekin merimiehille se paikka, jossa vapaa-ajasta kuitenkin vietetään leijonan osa. On aivan uskomattoman hienoa moniajoa istua sellissä lukemassa, kirjoittamassa tai vain mietiskelemässä dieselmoottoreiden tasaisen hurinan ympäröimänä, samaan aikaan tiedostaen, että laiva kuljettaa minua kohti uusia seikkailuja, uusia maita, uusia ihmisiä. Yksikään hetki ei mene siksi hukkaan, eikä näennäinen tempoilun puutekaan tunnu siksi tylsältä, vaan tehokkaasti hyötykäytetyltä.

E la Nave va