Merenkulun opiskelija ja raumalainen monitaituri kirjoittaa merenkulun koulutuksen aiheista opiskelijan ja alanvaihtajan näkökulmasta.
Kuvat ja teksti: Rami Kurki
Pitänee yrittää kirjoitella hieman useammin, jotta teksti pysyy blogina eikä muutu novelliksi, tai romaaniksi...
Ensimmäinen työharjoitteluni oli kuuden viikon komennus Ro-Ro -alus MS Finnkraftilla, joka liikennöi harjoitteluni aikana enimmäkseen Vuosaari – Aarhus -linjalla. Ro-rot on suunniteltu äärimmäisen tehokkaiksi ja satama-ajat olivatkin koko harjoitteluni ajan lyhyitä – saavuimme satamaan aamulla, satamaoperaattorit ajoivat kontit ulos ja uudet sisälle ja illan suussa olimme jo valmiita lähtöön. Seuraava päivä oli aina täysi meripäivä ja sitä seuraavana saavuimmekin jo takaisin lähtösatamaan.Tällainen edestakainen reittiliikenne teki työstä nopeasti rutiininomaista ja vertasinkin sitä usein bussikuskin hommiin – samaa reittiä edestakaisin. Minulle kaikki oli uutta ja ihanaa, eikä tuo rutiini ehtinyt kuudessa viikossa turruttamaan, mutta lyhyenkin kokemuksen pohjalta tiedän, ettei se ole minun toivetyöni tulevaisuudessa – kaipaan vaihtelua, uusia satamia, seikkailuja. Huolimatta toistuvasta reitistä innostuin ja ihastuin lapsen lailla joka päivä maisemista joissa olimme, oli se sitten Vuosaari, Aarhus tai aava meri. Enkä jaksa uskoa, että koskaan niihin kyllästyisinkään.
En osaa sanoa mitä varsinaisesti odotin merimiehistä ja laivaharjoittelusta, mutta joka tapauksessa todellisuus oli paljon enemmän kuin mitä olisin uskaltanut toivoa. Ehkä jossain takaraivossa oli mielikuva kärttyisistä, harjoittelijoita jallittavista sisäpiiriläisistä. Finnkraftin koko henkilökunta otti minut kuitenkin vastaan upealla lämmöllä ja halulla kouluttaa. Sain monipuolista kokemusta niin kansitöistä kuin konehuoneestakin ja löysin sisältäni pienen pienen insinöörin. En ole koskaan ajatellut itseäni mekaniikasta kiinnostuneena, vaikka pienestä pojasta asti olen purkanut ja koonnut kaikkea leivänpaahtimista videonauhureihin ja joystickeista (jotka tietää, tietää :)) ruohonleikkuriin – joskus jopa onnistunut korjaamaan jonkun, enkä vain rikkomaan.
Vaikka innostuinkin kovasti leikkimään isojen poikien isoilla koneilla, tulevaisuuteni on kuitenkin laivan kansitehtävissä. On kuitenkin äärimmäisen hienoa, että tulevilla kansityöntekijöilläkin on mahdollisuus tutustua laivan konehuoneeseen.
Jos komentosilta on laivan silmät ja korvat, niin aivot jaetaan komentosillan ja konehuoneen kesken, vatsa löytyy kapyysista, mutta loput elintärkeät elimet löytyvät konehuoneesta.
Hienoimpia hetkiä oli, kun tapahtui jotain odottamatonta. Se tarkoitti usein vuotoa jossain putkistossa, kovaa lumipyryä sääkannella tms., joka aiheutti melkoisesti työtä ja harmaita hiuksia. Tällaisten urakoiden valmistuessa oli kuitenkin voittajafiilis. Tietysti parhaat hetket olivat vahtivuoroni kannella, varsinkin kun pääsin käsiohjaamaan alusta – vaikka kyseessä on varsin mekaaninen operaatio ja seurasin vain tarkkoja käskyjä, huomatessani osaavani ohjata minun kokemusmittakaavassani valtavaa alusta, tuntea sen liikkeet, oppia ennakoimaan tuulen vaikutukset suuntimaan, tunsin itseni jo oikeaksi merimieheksi.
Tein myös hauskan irrallisen huomion laivatyöstä: Koska suomalaiset merimiehet tekevät kolme viikkoa töitä – kolme viikkoa vapaata -kiertoa, lähes koko henkilökunta vaihtuu kolmen viikon välein. Tämä tarkoitti sitä, että molemmille tiimeille oli vuosien saatossa kehittynyt aivan omanlaisensa Kulttuuri. Kumpikaan ei ollut toistaan huonompi tai parempi, mutta kuitenkin tarpeeksi erilaisia, että sen tunsi.
Kaiken kaikkiaan ensimmäinen kokemukseni vahvisti hienosti sen, että olen valinnut oikean tien ja että merimiesura tulee olemaan minulle monipuolinen ja antoisa seikkailu, siinä kuin monien mielikuvissa esiintyvä raskas työmaakin. Seuraavalla kerralla pääsenkin jo kertomaan ensimmäisestä Atlantin komennuksestani, joten pysykää linjoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti