Modernia merenkulkua - Uusvanha merenkävijä mietiskelee osa III: MERILLE MIEHEN MIELI

Merenkulun opiskelija ja raumalainen monitaituri kirjoittaa merenkulun koulutuksen aiheista opiskelijan ja alanvaihtajan näkökulmasta. 

Kuvat ja teksti: Rami Kurki

Minulta kysytään todella useasti: “Mikä sai sinut haluamaan merille?”. 

Kysymys, joka voidaan hyvin esittää, ja varmasti esitetäänkin, useimmille merimiehistä – itsekin olen kysymyksen puolihuolimattomasti esittänyt tapaamilleni merimiehille. En tiedä kuvittelenko, tai haluanko kuvitella, että 45 vuoden ikäni kuitenkin vaikuttaa kysymyksen painokkuuteen kohdallani. 

Onko vain minun kuvitelmaani, vai onko kysymyksessä kohdallani aitoa syvää ihmetystä? Sisältyykö kysymykseen joukko muita kysymyksiä, joita ei kehdata esittää? Vai onko kysymys kuitenkin normaalia jokapäiväistä ”mitä kuuluu” -kulttuuria? Sillä ei juurikaan ole merkitystä – vain sillä, että kuulen itse kysymyksen painokkuuden, kun se esitetään minulle. 

Ehkä kysyn sitä itseltäni ja siksi aihe saa minussa aikaan vahvan reaktion. Vastaan aina vastaamatta: ”Olen nuoresta pojasta saakka haikaillut merille ja nyt kun aikuiselämäni ensimmäinen vaihe – lapsen kasvatus aikuisikään – on ohi, minua ei enää tarvita maissa niin tiiviisti kuin ennen. Voin siis nyt alkaa toteuttamaan tätä yhtä unelmaani”. 

Tämä ei kuitenkaan ole vastaus kysymykseen. Tai tavallaan on – siis se on totta ja nuoruuden haaveet saivat minut lähtemään tälle tielle, katsomaan millaista merimiehen elämä oikeasti on. Kuten kaikissa muissakin lähdöissä, on mahdotonta tietää, millaista on kulkea tietä, ennen kuin sen on kulkenut. Lähdin siis matkaan romanttisin, lähes lapsenomaisin, mielikuvin. 

Vastatakseni kysymykseen oikealla tavalla, minun täytyy tarkastella juuri tuota romanttista kuvaa, joka minut sai liikkeelle. Mitä oikein odotin?

Totta kai mielessäni oli nuoruudessa upeat vanhan ajan purjelaivat, prameat upseerien asusteet, ajan patinoimalle pöydälle levitetyt kellastuneet merikortit harppeineen ja kompasseineen, kovien tuulien aiheuttamat unettomat yöt keinuvien myrskylyhtyjen valon heiluttaessa varjoja natisevilta seiniltä toisille. Vaikka tiesin jo silloin, ettei nuo romanttiset kuvailut ole vastanneet totuutta enää vuosikymmeniin, uskoin niiden kuvien heijastuvan vielä nykypäivänkin merielämään. 

Mielessäni oli myös työn raskaus, pitkät päivät ja yöt, painavien tavaroiden käsittely – mielessäni kaikki laivoihin liittyvä oli isoa ja painavaa – mutta myös juuri tuon työn raskaan luonteen luoma yhteishenki. Yhteishenki, joka on hiuksen hennolla otteella kiinni todellisuudessa rokonarpisten luonteiden ottaessa mittaa toisistaan ahtaissa oloissa. Tosipaikan tullen vahvimmastakaan ankkuriketjusta ei kuitenkaan olisi vastusta sille siteelle – siteelle, joka hyvinkin pelastaisi tarvittaessa merimieskollegan hengen. 

Nyt kun olen kysymyksen ääreen ensimmäistä kertaa kunnolla istunut, olen tullut siihen tulokseen, että minulle kuitenkin tärkeintä on liike. 

Olen aina vihannut paikalleen pysähtymistä, henkistä ja fyysistä. Olen aina kokenut, että rutiini ja tutut maisemat turruttavat kykymme ihmetellä elämän kauneutta, kokea itsemme siinä hetkessä, jossa elämme. Varhaisnuoruudesta asti minulla oli Frederico Fellinin E la Nave Va -elokuvan juliste seinällä. En ollut koskaan nähnyt elokuvaa (itse asiassa näin elokuvan vasta noin vuosi sitten, kun rakas ystäväni metsästi minulle sen DVD-version lahjaksi), mutta juliste huokui jääräpäistä liikettä eteenpäin. Siinä mies soutaa suurta soutuvenettä aavalla ulapalla kyydissään täysikokoinen sarvikuono. Elokuvan nimi kääntyy suomeksi: ”Ja vene liikkuu”.

Olen nyt ensimmäisen lukuvuoden aikana kerryttänyt noin 180 meripäivää koulun teoriaopintojen lisäksi – luku, joka on varsin kunnioitettava ensimmäisen vuoden oppilaalta, mutta varsin vähäinen tietenkin kokemuksen perspektiivistä. Kuitenkin olen ehtinyt työskennellä neljällä eri laivalla jo lähes kahden sadan merimiehen alaisena ja kollegana. 

”Unelmat” upeista univormuista ovat vaihtuneet kauhtuneisiin reikäisiin t-paitoihin, resoreistaan rispaantuneihin collegehousuihin, sekä turvakenkiin, haalareihin ja huomiovaatteisiin, jotka eivät varmasti huokuneet arvokkuutta edes uusina. Puolimatruusin työ on enimmäkseen oikeasti aika kevyttä, aika ajoin unohtaessani itseni, jopa tylsää. Kaikki laivaan liittyvä on todellakin painavaa, varmasti jopa painavampaa kuin entisissä purjelaivoissa, mutta nykypäivän työvälineet massiivisine hydrauliikkapumppuineen hoitavat suurimman osan raskaasta työstä. 

Kesäaikaan laivaa puhdistetaan ruosteesta ja maalataan kaikkina niinä aikoina kuin rutiinitehtäviltä ja yllättäviltä töiltä ehditään, mutta syksystä kevääseen laivoilla vallitsee vuosien kokemuksen tuoma, odottava, hieman apaattinen ilmapiiri. Hengenvaara on edelleen vahvasti läsnä, vaikkei adrenaliinitasoja nostavalla tavalla kuitenkaan. 

Laivalla työskentely on kuin laitesukellusta – vaaraa ei ole, jos teet kaiken niin kuin on opetettu, mutta vähänkin oikaistessasi saat tuntea kuoleman kylmän henkäyksen olkasi takana. Merimiehet ovat pääsääntöisesti rosoisia luonteeltaan, mutta ainakin nykypäivänä mukaan pääsee myös herkemmät sielut. Puhun merimiehistä, koska naisia miehistöissä on vielä valitettavan vähän. Tiiviissä oloissa persoonat iskevät ajoittain kipinää toisistaan, mutta yhteishenki on juuri ylläkuvaamani mukainen – tositilanteessa kaveria ei jätetä.

Mikä tärkeintä – laiva liikkuu. Silloinkin, kun Korona-virus esti nousemasta maihin vieraissa satamissa, maisemat vaihtuivat. Aava meri, saaristot, kanavat, kaikki mahdolliset sääilmiöt ja tosiaan jatkuva liike antavat minulle ainakin vielä päivittäin sen mitä lähdin hakemaan – ja enemmänkin. 

Karun stoalaiset asuinolosuhteet ruokkivat itsetutkiskelua, lukemista ja ruumiin kuritusta jumppasalilla. Totta kai nykypäivän laivoista löytyy elokuvia, kirjoja, aikakausilehtiä, sauna, jumppasali, lautapelejä, internetyhteys ja usein myös jonkinlainen pelikonsoli. Olen nähnyt myös täydelliset bändivarusteet ja poreammeen. 

Karusti vain välttämättömillä varusteltu munkin selli, jota hyväntahtoisesti myös hytiksi kutsutaan, on minulle ja useimmille muillekin merimiehille se paikka, jossa vapaa-ajasta kuitenkin vietetään leijonan osa. On aivan uskomattoman hienoa moniajoa istua sellissä lukemassa, kirjoittamassa tai vain mietiskelemässä dieselmoottoreiden tasaisen hurinan ympäröimänä, samaan aikaan tiedostaen, että laiva kuljettaa minua kohti uusia seikkailuja, uusia maita, uusia ihmisiä. Yksikään hetki ei mene siksi hukkaan, eikä näennäinen tempoilun puutekaan tunnu siksi tylsältä, vaan tehokkaasti hyötykäytetyltä.

E la Nave va

Myös kulttuurintutkimuksen opiskelijat tarvitsevat praktiikkaa

Paitsi merenkulun opiskelijat, myös humanististen alojen opiskelijat tarvitsevat praktiikkaa - käytännön kokemusta - harjoitusta osana opintojaan. Museot tarjoavat monille museotyöstä kiinnostuneille harjoittelupaikkoja. Me saimme tarjota korkeakouluharjoittelijan paikan kolmen kuukauden ajaksi Oskarille, joka summaa praktiikan antia tässä bloggauksessa. 

Kesä merensuojelun parissa (ja koronan varjossa)

teksti: Oskari Pekonen / kuvat: Oskari Pekonen ja Paula Kupari

Kulunut lähes puolentoista vuoden pandemia-aika on vaikuttanut monella tapaa päivittäiseen elämäämme. Omalla kohdallani se on tarkoittanut muun muassa paljon etäluentoja, vähentynyttä sosiaalista elämää, ajoittaista pelkoa ja ärsyyntymistä, mutta myös poikinut graduaiheen: koronatilanteen vaikutukset museoihin ja museoissa käymiseen. Kesäksi 2021 pääsin myös korkeakouluharjoittelijaksi Rauman merimuseoon ja, vaikka se ei sinänsä liittynyt graduuni, on ollut mielenkiintoista nähdä museon arkea tänä (toivottavasti pian päättyvänä) poikkeuksellisena aikana.

Opiskelijaelämän aikana ehtii tuskastella lukuisia asioita, kuten taloudellista tilannettaan ja monesta suunnasta tulevia stressitekijöitä. Keväinen taakkani keveni huomattavasti, kun onnistuin saamaan töitä haluamaltani alalta (toisin kuin suurin osa opiskelevasta lähipiiristäni). Opiskelijana kesälomasta ei voi oikeastaan kuin haaveilla, sillä joko on töissä tai joutuu edistämään opintojaan. Olenkin kateellisena katsellut lomahehkutuksia ja -ilmoituksia pitkin sosiaalista mediaani ja katsonut työkollegojen lähtevän lomille yksi toisensa jälkeen. Kuitenkin, kun on se kokemus, että oman humanistisen alani opiskelijana minusta ei varsinaisesti kilpailla työmarkkinoilla, olen ehdottomasti kiitollinen, että kesä on töiden parissa vierähtänyt.

Rauma, saati merimuseo, eivät olleet itselleni entuudestaan lainkaan tuttuja. Otin kuitenkin mielenkiinnolla vastaan uuteen museo-organisaatioon tutustumisen, koska työkokemusta ei vielä liiallisesti tältä alalta ole. 

Yhtä lailla minua museokävijänä kiinnostavat mitä erilaisemmat kohteet. Lähes kaikki merenkulkuun liittyvä on niin ikään itselleni melko vierasta, sillä olen elänyt suurimman osan elämääni sisämaassa ja vasta muutettuani Turkuun joitain vuosia sitten elänyt meren äärellä.

Harjoittelu Rauman merimuseossa on ollut antoisa pesti. Pääasiallinen tehtäväni oli näyttelyuudistuksen suunnitteleminen Roskaton Raumanmeri -hankkeen puitteissa. Tällainen projekti, jonka lopputulos näkyy aikanaan kävijöillekin, on ehdottomasti mieluisimpia museoalan tehtäviä, jonka olisin tässä vaiheessa urapolkuani voinut valita. 

Yleisötyö ja sen ulottuvuudet ovat vahvasti se sektori, jota haluaisin jatkossakin tehdä. Museoilla on arvokas työ kulttuurinperinnön säilyttäjinä ja tiedon välittäjinä. Jotta yhä useampi kävisi museoissa ja saisi kokemuksesta mahdollisimman paljon irti, tarvitaan hyvin suunniteltuja sisältöjä ja esittämisen keinoja museoiden näyttelyihin.

Korona-aika on tuonut harjoitteluun oman lisänsä, jossa on sekä positiivisia että nihkeämpiä puolia. Yksi mietityttävä tekijä tässä harjoittelupaikassa oli se, että asun itse Turussa ja kulkeminen monta kertaa viikossa olisi ollut melkoisen kuormittavaa. Onneksi etätöiden tekeminen on näinä aikoina arkipäiväistynyt ja oman projektini luonne salli hyvin kotoa käsin työskentelyn. 

Olen silti käynyt viikoittain paikan päällä, sillä näin pysyy kiinteämpi yhteys museon fyysisiin puitteisiin ja saa hieman enemmän sosiaalista ulottuvuutta työpäiviin. Ennen kaikkea pystyy hengittämään sisään merimuseon omaleimaista paikan tuntua. Näyttelysuunnittelussa on kuitenkin tärkeää miettiä kokonaisuutta museon muiden sisältöjen kannalta ja tuntea puitteet joihin on uutta tekemässä.

Elämä koronan keskellä on jatkuvasti pienen epävarmuuden sietämistä ja jännityksessä olemista. Tällaisen työn puitteissa on kuitenkin ollut melko vaivatonta mukautua ajan tuomiin reunaehtoihin. Flunssan oireiden iskiessä on ollut helppo valinta jäädä kotiin, koska töitä voi tehdä omalta sohvalta, eikä ole mennyt päivä hukkaan, jos on tarvinnut odotella koronatestin tulosta. Onneksi montaa kertaa kesän aikana ei testissä tarvinnut käydä, mutta pieni koronan pelko oli realiteettina läpi kesän läsnä.

Harjoittelussa on päässyt monipuolisesti tutustumaan näyttelysuunnittelun ja museotyön eri ulottuvuuksiin ja vaiheisiin – mutta myös meriympäristöön. On ollut paljon työpäiviä koneen ääressä etsien tietoa ja miettien toteutustapoja. Vastapainoksi on ollut myös erilaisia päiviä. Museo järjesti kaksi kertaa kesän aikana Siisti Biitsi -roskienkeruutalkoot raumalaisilla rannoilla ja näiden tiimoilta pääsi raittiiseen meri-ilmaan ja edistämään hankkeen teemaa käytännönläheisesti. 

Elokuussa iltojen jo viiletessä museo järjesti myös purjehduksen kaljaasi Ihanalla, joka on pitkien perinteiden mukaan käsityönä valmistettu komea purjealus. Raumanmeren katseleminen ilta-aalloilla lipuen antoi lisäperspektiiviä merellisten ympäristöjen puolesta työskentelyyn.

Kestävän kehityksen teemojen ja meren suojelun parissa työskenteleminen oli itselleni oikeastaan paluuta menneisyyteen. Ennen yliopisto-opintojani opiskelin ammattikorkeakoulussa juuri näitä asioita. 

Tänä kesänä pääsi siis integroimaan mukavasti kestävän kehityksen ja kulttuurintutkimuksen oppeja ja hyödyntämään näitä käytännössä. Aikanaan ehdin jo ahdistua ja lannistua ympäristön ja maailman tilan miettimisestä, mutta monella tapaa tämän kesän myötä löysin uudestaan iloa ja voimaantumista samoista asioista. Toivoinkin, että näyttelyhuoneen valmistuessa loppuvuodesta myös muut saavat tällaisia kokemuksia, että asioille sekä halutaan että voidaan tehdä jotain.

VALLAN HALTIJOITA JA PEDAGOGEJA

Teksti ja kuvat: Marja Tanhuanpää

Muistiorganisaatioissa, kuten museoissa, työskentelevät ovat todellisen vallan haltijoita. Näin minulle on kuluneen lukuvuoden aikana opetettu. Kaikkea ei voida millään tallentaa, dokumentoida ja säilyttää, vaan paljon on hylättävä tuhoutumaan ja unohtumaan. Museoammattilaisten päätökset ratkaisevat suuresti sen, mitä säilytetään ja muistetaan ja minkä annetaan unohtua. Museologian yksi peruskysymyksiä onkin, kuka hallitsee menneisyyttä ja kenellä on valta muuttaa sitä. Museologit, museoalan ammattilaiset ovat siis paljon vartijoina. Niin Rauman merimuseossakin.

Kun itse laitoin ensi kertaa merimuseossa amanuenssi Mikon ojentamat valkoisenpuhtaat museoammattilaisen hansikkaat käteeni, mietin, tältäkö se tuntuu. Olla vallan haltijana? Pääsin Mikon mukana tutkimaan erään edesmenneen raumalaisen meriaiheisia tavaroita, jotka perikunta halusi lahjoittaa Rauman merimuseolle. Tässä tapauksessa Mikko oli tallennuspäätöksen tekijä. Hän omalla ammattitaidollaan päätti, mitä esineitä tallennetaan Rauman merimuseoon ja mistä esineistä tulee museo-objekteja. Tavallaan kiehtovaakin!

Kun museoammattilaisen päätös esineen tallentamisesta on tehty, esine pitää luetteloida museon kokoelmaan, jotta se saa museoarvon. Myös museon valtionosuuden saamisen ehtona on kaikkien museoesineiden luettelointi. Museoammattilainen kirjoittaa esineistä. Hän luokittelee esineitä, museo-objekteja, sanojen avulla. Luetteloinnissa kirjallinen ilmaisu on tärkeää, koska tarvitaan paljon sanallista kuvailua. 

Esineet ovat sanoja museologille. Esineitä luokitellessaan museoammattilainen luokittelee myös maailmaa. Siksi museologin on oltava myös kielen ammattilainen. Näin Rauman merimuseossakin toimitaan, ja siksi omiinkin tehtäviini kokoelmatyön osana on kuulunut luettelointi.

Joku on joskus todennut, että museo ei ole vain vanhojen esineiden säilytyspaikka. Museolakiin onkin kirjattu museoiden kokoelmatyön lisäksi yleisötyö, vuorovaikutus sekä opetuksen ja kasvatuksen edistäminen. Museoiden yleisötyötä pidetään museoiden yhtenä perustyönä. Siihen osallistuvat kaikki museossa työskentelevät, kuten Rauman merimuseossa niin amanuenssit Paula ja Mikko ja museonjohtaja Anna kuin minä museoharjoittelijana.

Opastus on vanhin tietoisen yleisötyön ja vuorovaikutuksen muoto. Pääsin seuraamaan Rauman merimuseon tarjoamaa Museokortti-klubin verkko-opastusta, kun ensin amanuenssit Paula ja Mikko järjestelivät merimuseon isossa salissa kameraa ja rekvisiittaa kohdilleen ja sitten tarjosivat klubilaisille muun muassa merimuseon kuuluisimman, aurinkoisimman ja porilaisimman museo-esineen esittelyn.

Yksi yleisötyön osa-alueista on museopedagogiikka. Yleisötyönä museopedagogiikka on museo-opetusta ja -kasvatusta. Museo-opetuksen tavoitteena on herättää kiinnostusta historiaa ja kulttuuriperinnettä kohtaan sekä antaa välineitä oppia arvostamaan museoita kulttuuriperinteen kerääjinä ja välittäjinä. Eräänä päivänä museonjohtaja Anna opastikin peruskoulun yläkoululaisia ja kertoi merimiesten perinteistä ja siitä, millaista aikoinaan oli olla ja tehdä töitä purjelaivalla. Raumalainen nuoriso kuunteli, ihmetteli ja teki ohjattuja tehtäviä. Suomen ensimmäinen museolehtori Marjatta Levanto on hienosti todennut, että museossa ei voi olla reputettuja suorituksia.

Museopedagogiseen missioon kuuluu nähdä museo kulttuurisena laitoksena. Museoista on tullut elämysten ja tiedon välittäjiä, niistä on tullut oppimisen ja vuorovaikutuksen ympäristöjä. Rauman merimuseossa olen päässyt itse toteuttamaan omaa museopedagogista missiotani, kun olen suunnitellut ohjattua museokäyntiä erityisesti ikäihmisille. 

Museot tuovat arvokkaan lisänsä kauneuden nauttimisen kykyyn ja kaipuuseen kaiken ikäisille. Esteettistä, elämyksellistä kokemusta minäkin haluaisin tarjota jokaiselle Rauman merimuseon kävijälle ikään katsomatta. Raumalla merimuseossa oman lisänsä tuo se, että jo itsessään vanhan tyylikkään museorakennuksen näkeminen ulkoa ja sisältä on elämys komeine puisine ulko-ovineen, korkeine huonekorkeuksineen, mahonkisine näyttelyvitriineineen ja juhlavine punaisine mattoineen.

Olen nyt kevään aikana saanut olla Rauman merimuseossa osana ja keskellä sen tallentamaa raumalaista merellistä kulttuuria ja historiaa. Olen oppinut, että museon rooli on laajentunut perinteisestä kokoelmien kartuttajasta ja säilyttäjästä monimuotoisen kulttuuriperinnön välittäjäksi – myös tuottajaksi ja lisääjäksi. Tästä on hyvä jatkaa museologina, kulttuurintutkijana sekä kulttuuriperinnön tutkijana ja opettajana.

Marja Tanhuanpää

FM, museologi ja edelleenkin museofani

Modernia merenkulkua – Uusvanha merenkävijä mietiskelee: OSA II ENSIMMÄINEN TYÖKOKEMUS

Merenkulun opiskelija ja raumalainen monitaituri kirjoittaa merenkulun koulutuksen aiheista opiskelijan ja alanvaihtajan näkökulmasta. 

Kuvat ja teksti: Rami Kurki

Pitänee yrittää kirjoitella hieman useammin, jotta teksti pysyy blogina eikä muutu novelliksi, tai romaaniksi...

Ensimmäinen työharjoitteluni oli kuuden viikon komennus Ro-Ro -alus MS Finnkraftilla, joka liikennöi harjoitteluni aikana enimmäkseen Vuosaari – Aarhus -linjalla. Ro-rot on suunniteltu äärimmäisen tehokkaiksi ja satama-ajat olivatkin koko harjoitteluni ajan lyhyitä – saavuimme satamaan aamulla, satamaoperaattorit ajoivat kontit ulos ja uudet sisälle ja illan suussa olimme jo valmiita lähtöön. Seuraava päivä oli aina täysi meripäivä ja sitä seuraavana saavuimmekin jo takaisin lähtösatamaan.

Tällainen edestakainen reittiliikenne teki työstä nopeasti rutiininomaista ja vertasinkin sitä usein bussikuskin hommiin – samaa reittiä edestakaisin. Minulle kaikki oli uutta ja ihanaa, eikä tuo rutiini ehtinyt kuudessa viikossa turruttamaan, mutta lyhyenkin kokemuksen pohjalta tiedän, ettei se ole minun toivetyöni tulevaisuudessa – kaipaan vaihtelua, uusia satamia, seikkailuja. Huolimatta toistuvasta reitistä innostuin ja ihastuin lapsen lailla joka päivä maisemista joissa olimme, oli se sitten Vuosaari, Aarhus tai aava meri. Enkä jaksa uskoa, että koskaan niihin kyllästyisinkään.

En osaa sanoa mitä varsinaisesti odotin merimiehistä ja laivaharjoittelusta, mutta joka tapauksessa todellisuus oli paljon enemmän kuin mitä olisin uskaltanut toivoa. Ehkä jossain takaraivossa oli mielikuva kärttyisistä, harjoittelijoita jallittavista sisäpiiriläisistä. Finnkraftin koko henkilökunta otti minut kuitenkin vastaan upealla lämmöllä ja halulla kouluttaa. Sain monipuolista kokemusta niin kansitöistä kuin konehuoneestakin ja löysin sisältäni pienen pienen insinöörin. En ole koskaan ajatellut itseäni mekaniikasta kiinnostuneena, vaikka pienestä pojasta asti olen purkanut ja koonnut kaikkea leivänpaahtimista  videonauhureihin ja joystickeista (jotka tietää, tietää :)) ruohonleikkuriin – joskus jopa onnistunut korjaamaan jonkun, enkä vain rikkomaan. 

Vaikka innostuinkin kovasti leikkimään isojen poikien isoilla koneilla, tulevaisuuteni on kuitenkin laivan kansitehtävissä. On kuitenkin äärimmäisen hienoa, että tulevilla kansityöntekijöilläkin on mahdollisuus tutustua laivan konehuoneeseen. 

  Jos komentosilta on laivan silmät ja korvat, niin aivot jaetaan komentosillan ja konehuoneen kesken, vatsa löytyy kapyysista, mutta loput elintärkeät elimet löytyvät konehuoneesta.

Koska elimme suhteellisen kovaa talviaikaa, emme päässeet poistamaan ruostetta ja vanhaa maalia, saati telomaan uutta maalia laivan pinnoille, mutta perusylläpitoa ja korjailuja teimme paljon. Pääsin siis hienosti laittamaan käytäntöön koulussa saamiani, sekä elämänkokemukseni tuomia oppeja. Pääsin muun muassa kokeneen merikarhun opein splaissamaan kunnon kuusisäikeiseen köyteen lenkin, joka ei ole ihan jokapäiväistä ja kuulemani mukaan myös valitettavan häviävä taito merimiesten keskuudessa. 

Hienoimpia hetkiä oli, kun tapahtui jotain odottamatonta. Se tarkoitti usein vuotoa jossain putkistossa, kovaa lumipyryä sääkannella tms., joka aiheutti melkoisesti työtä ja harmaita hiuksia. Tällaisten urakoiden valmistuessa oli kuitenkin voittajafiilis. Tietysti parhaat hetket olivat vahtivuoroni kannella, varsinkin kun pääsin käsiohjaamaan alusta – vaikka kyseessä on varsin mekaaninen operaatio ja seurasin vain tarkkoja käskyjä, huomatessani osaavani ohjata minun kokemusmittakaavassani valtavaa alusta, tuntea sen liikkeet, oppia ennakoimaan tuulen vaikutukset suuntimaan, tunsin itseni jo oikeaksi merimieheksi.

Tein myös hauskan irrallisen huomion laivatyöstä: Koska suomalaiset merimiehet tekevät kolme viikkoa töitä – kolme viikkoa vapaata -kiertoa, lähes koko henkilökunta vaihtuu kolmen viikon välein. Tämä tarkoitti sitä, että molemmille tiimeille oli vuosien saatossa kehittynyt aivan omanlaisensa Kulttuuri. Kumpikaan ei ollut toistaan huonompi tai parempi, mutta kuitenkin tarpeeksi erilaisia, että sen tunsi.

Kaiken kaikkiaan ensimmäinen kokemukseni vahvisti hienosti sen, että olen valinnut oikean tien ja että merimiesura tulee olemaan minulle monipuolinen ja antoisa seikkailu, siinä kuin monien mielikuvissa esiintyvä raskas työmaakin. Seuraavalla kerralla pääsenkin jo kertomaan ensimmäisestä Atlantin komennuksestani, joten pysykää linjoilla.

SILKKIPAPERIA, HANSIKKAAT JA MARJA-LIISA NURMINEN

Teksti ja kuvat: Marja Tanhuanpää

Miten sykähdyttävää ja hienoa onkaan kertoa olevansa aikuisena työharjoittelussa Rauman merimuseossa! Olo on onnellinen, kun vihdoin pääsee toteuttamaan käytännössä niitä oppeja, joita teoriassa ensin on opiskellut. Olen virkavapaalla, siis opintovapaalla, varsinaisesta työtehtävästäni koulumaailmasta ja ilokseni löydän itseni museomaailmasta. Rauman merimuseo ”luotaa historiaa pohjia myöten”. Oma luotaamiseni Rauman merimuseossa alkaa nyt.

Museofriikki elää pidempään! Näin on todennut lääketieteen dosentti Markku T. Hyyppä. Jonkunlaista museoiden fanittamista tarvitaan, että lähtee opiskelemaan yliopistoon museologiaa. Silti – yllätys – museologiaa tieteenä ei kiinnosta museo itsessään. Niin minäkin ensin luulin, että museot ja museologia kulkevat käsi kädessä. Nyt luuloni on kuitenkin vaihtunut tietoon siitä, että museot eivät olekaan museologisen tutkimuksen pääkohde. Museologia on humanistinen, ihmistä kulttuuriolentona tutkiva tiede. Se on oppi kulttuuriperinnöstä. Museologia antaa teoreettisen pohjan ja välineitä kulttuurintutkimukseen. Minä halusin opiskella museologiaa, jotta voin käsitellä tieteen keinoin kulttuuria ja tutkia kulttuuriperintöä. Museologian perusopinnot suoritettuani voin rohkeasti sanoa olevani museologi, kulttuurintutkija ja kulttuuriperinnöntutkija.

Ensimmäiseksi Rauman merimuseossa museonjohtaja Anna osoitti minulle ”työhuoneeksi” upean Purjelaivasalin. Mikäpä siinä, historiaa huokuvan museorakennuksen ehkä kiehtovin huone! Ensimmäisen askeleen päteväksi museologiksi otin siis tässä salissa.

Kuka tahansa ei voi työskennellä museossa, vaan museoammatti on lakiin ja säädökseen perustuva. Kun on opiskellut museologian perusopinnot yliopistossa, on pätevöitynyt museoammattiin, siis pätevöitynyt työskentelemään museossa (Valtioneuvoston asetus museoista 22.12.2005/1192 1 §). Puhutaan mielellään museoprofessiosta: museologin työ perustuu tieteellisesti tutkittuun tietoon, jolla on akateeminen arvo. Museologi on koulutettu oman alansa ammattilainen, museoalan asiantuntija.

Myös museoiden toiminta ja olemassaolo perustuvat tutkimukseen, niin Rauman merimuseonkin. Museon tutkimustyön tavoitteena on dokumentoida ja tallentaa tulevaisuutta varten. Museossa tehtävä tutkimus on kokoelmien kartuntaan liittyvää dokumentoivaa tutkimusta, mutta museossa tehdään myös soveltavaa tutkimusta. Luettelointi ja dokumentointi ovat museokokoelmien hallinnassa ihan perustyötä, perustutkimusta.

Jokainen museologian opiskelija aloittaa käytännön harjoittelunsa aina kokoelmatyöstä, myös museoesineiden käsittelystä ja varastoinnista. Niin minäkin, sillä amanuenssi Mikko ojensi minulle valkoiset hansikkaat ja silkkipaperirullan. Niinpä minä sitten otin käsiini Unto Kasken Marja-Liisa Nurmisen, käärin sen hellästi mutta varmasti silkkipaperiin, kirjasin luettelointinumeron paperiin näkyviin ja vein varastoon lepäämään, odottamaan mahdollisesti joskus näyttelyyn pääsemistä. Tämän jälkeen minun piti opetella merimuseon kokoelmanhallintaohjelmaa ja tehdä sinne tarvittava dokumentointi Marja-Liisa Nurmisen uudesta säilytyspaikasta. Tarkkuutta vaativaa työtä, jossa ei sovi olla huolimaton! Elämäni toinen askel museologina.

Amanuenssi Paula antoi minulle tehtäväksi selvittää asiakkaalta tullutta tietopyyntöä, joka koski erään raumalaisen merimiehen historiaa. Minun piti tutkia, mitä merimuseon eri tietokannoissa ja arkistoissa on dokumentoituna kyseisestä merimiehestä. Merimuseon Tietomajakka ja Tutkimusmajakka tulivat tutuiksi, mutta tietoa juuri kyseisestä merimiehestä tai hänen laivastaan ei vain tullut. Piti miettiä, mistä oleellisia asioita löytyisi. Sain seurata sivusta, kun Paula etsimällä ja penkomalla arkistoja toisensa perään tutki, missä miehestä voisi olla tietoa. Viimein Museoviraston Suomen kauppalaivastotietokannasta selvisi jotakin. Museoammattilaisen pitää malttaa pysyä sinnikkäänä.

Hienointa on, kun museoharjoittelussani pääsen tutustumaan Rauman merimuseon kokoelmiin, siihen, mitä Rauman merimuseo on tulevaisuuteen tallentanut. Pääsen oppimaan merimuseon museoesineiden eli objektien historiasta ja lukemaan tarinoita objektien taustalla. Museologian keskeinen käsite on objektin museoarvo. Se ei tarkoita esineen rahallista arvoa, vaan museoarvo on museoesineen yhteisöllisesti merkittävä tietoarvo eli konteksti. Objektin museoarvo liittyy siis sen sisältämään kontekstitietoon. Jos emme tiedä esineestä mitään, esineen museoarvo on hyvin vähäinen.

Otin merimuseossa käsittelyyni taulun, jossa on kehystettynä kaunis nyplätty pitsiliina. Kukonharjaksi nimetty pitsiliina nyplättiin 1990-luvun alussa m/s Society Adventurer -nimiselle risteilijälle. Pitsiliina oli tarkoitus luovuttaa alukselle, mutta koska risteilijä jäi luovuttamatta, pitsiliinakin jäi Rauman telakalle ja sitä kautta päätyi Rauman merimuseon kokoelmiin. 

Taulu ei siis esitä ”vain” kaunista pitsiliinaa, vaan taulun museoarvo perustuu ihan johonkin muuhun. Tauluun liittyy omituinen kuriositeetti: pitsiliina ja Donald Trump. Mikä yhteys pitsiliinalla ja Donald Trumpilla on keskenään? Tässä tapauksessa vastauksen saa helposti selville.

Sain amanuenssi Mikolta tehtäväksi merimuseon seuraavaa näyttelyä varten etsiä museon arkistoista tiettyjä asiakirjoja ja kirjeitä, jotka on tallennettu osa paperisina ja osa digitoituina. Sinnikkäästi Mikon opastuksella yritin painaa mieleeni, miten ensin haetaan arkistoluettelosta osa tiedoista, sitten etsitään arkistotunnuksella tietoja toisesta luettelosta. Kun luetteloiden ja tiedostojen selvitystyö oli tehty, oli aika mennä arkistohuoneeseen. Rivissä olevien asiakirjasalkkujen ja mappien joukosta löysin kaipaamani. Jälleen kerran puin valkoiset hansikkaat käteeni ja avasin arkistokansion. Jälleen kerran tuntui, että olin ajan merkityksellisyyden äärellä. 

Saman tunteen koin, kun tarkoitukseni oli tutkia digitoiduista asiakirjoista tulevaa museonäyttelyä varten oleellisia yksityiskohtia. Tietokoneen ruudulle ilmestyivät 1930-luvulta erään laivan raumalaisen päällikön kirjeet kotiin vaimollensa. Aloin lukea kirjeitä, yritin etsiä sopivia kohtia ja eläydyin kirjeiden tapahtumiin ja kertomuksiin. Aikoinaan dokumentoinnista saatu aineisto välitti tietoa entisajan maailmasta. Ajan merkityksellisyyden äärellä olin nytkin.

Museotyö ei ole vain silkinhienoa glamouria eikä museoarvoltaan arvokkaiden museoesineiden, objektien käsittelyä. Se ei ole vain tutkimusta mielenkiintoisten arkistojen kätköissä eikä aineisto- ja tietopyyntöjen selvittämistä. Museotyö Rauman merimuseossa on myös painavien laatikkolaivojen kantamista ja varastointia, museovarastojen järjestelemistä sekä lamppujen vaihtamista näyttelyvitriineihin. 

Rauman merimuseossa se on myös kulkemista ala- ja yläkerran väliä niin monta kertaa päivässä, että parhaat museotyön jalkineet ovat lenkkitossut. Jos vielä päivän aikana kiipeää useamman kerran kierreportaita pitkin merimuseon torniin, museotyö jättää varmasti jäljet.

Marja Tanhuanpää

FM sekä museofani ja tuleva museologi

Modernia merenkulkua – Uusvanha merenkävijä mietiskelee: KOULUTUS

Toivotamme ilolla tervetulleeksi merenkulun uusvanhan opiskelijan ja raumalaisen monitaiturin, joka kirjoittaa merenkulun koulutuksen aiheista opiskelijan ja alanvaihtajan näkökulmasta! 

Kuvat ja teksti: Rami Kurki 

Rauman merimuseon epävirallinen Facebook-profiili Kaskisukeltaja Wikholm kysyi, löytyisikö minulta aineksia merimuseon Painolastina-blogiin. En epäröinyt hetkeäkään – tyypillisesti aina ensin sanon, että totta kai ja sitten alan vasta miettiä, miten tämä nyt sitten pitäisi toteuttaa. Kesti kuitenkin muutaman kuukauden ennen kuin sain kiinni siitä, mitä lisättävää minulla olisi tähän aiheeseen. 

Olen 45-vuotias merenkulkuoppilaitoksen oppilas – tai nykyään koulu on nimeltään Satakunnan Ammattikorkeakoulu ja opintolinjana on Sea Captain’s Degree Programme. Olen vasta aloittanut viime syksyllä, joten kokemukseni aiheesta on kovin ohutta – siksi kesti aikansa myös löytää oma ääneni tähän blogiin. Kun en ole merenkulun historiaakaan opiskellut, vaan tutustunut siihen romanttisten linssien läpi kaunokirjallisuuden ja elokuvien kautta, minulla ei ole oikein kaikupohjaa lähteä vertaamaan entisaikoja ja nykyaikaa. Se, mitä voin keskusteluun lisätä helposti, on omat odotukseni ja nykypäivän todellisuus. 

Ensimmäinen akateeminen lukuvuosi sisälsi paljon perusasioita; asioita, joita kansainvälinen merenkulkuohjeisto vaatii merenkulkijoiden osaavan ennen laivalle astumista:

pelastus- ja palokoulutusta, ensiapua, turvallisuuskoulutusta, ympäristönsuojeluun liittyvää ohjeistusta ja sääntelyä, merenkulun sanastoa (joka muuten on ihan oma maailmansa – kaksi komennusta laivalla ja vieläkin törmään sanoihin, jonka merkityksistä minulla ei ole mitään käsitystä. Menen Frendien Joeyn filosofian mukaan:”you see a thing, you hear a word – that’s what it is!”), algebraa ja geometriaa, solmujen tekoa, hitsausta ja tietenkin paljon navigointia. Paljon jäi mainitsemattakin. 

Navigointi oli tosiaan ensimmäisen vuoden pääasiallisin oppiaine – eikä ihme – sehän on lähtökohta merenkululle. Tässä vaiheessa on tähdellistä huomauttaa, että kysymyksessä oli ”terrestrial navigation” ja tulevina vuosina lisäämme siihen taivaankappaleiden mukaan navigoinnin. 

Navigointi on juuri niin romanttista kuin miltä se elokuvissa näyttää: Merikortit, harppi, kompassi ja viivaimet ovat tehokkaassa käytössä. Mutta navigointi on myös vaativaa; koska maapallo ei ole lättänä (vaikka tällekin on nykyään uskojansa), merikortit ovat lähtökohtaisesti vääristyneitä – tämä vääristymä pitää korjata. Maapallon magneettikenttäkään ei ole ihan niin yksinkertainen kuin peruskoulun liikuntatunnilla suunnistuksen opettaja antoi ymmärtää. Itse asiassa erilaisia korjauslaskelmia ja niiden yhdistelmiä tuntuu olevan enemmän kuin saksan kieliopissa poikkeuksia.

Opittavaa on paljon ja pelko siitä, että yksityiskohdat hämärtyvät nopeasti, jollei opittuja taitoja laiteta käytäntöön, on todellinen. Se on todellinen, koska kylmä tosiasia on, että nykyajan laivat ovat varustettu tietokoneilla, jotka tekevät samat laskelmat ja reittisuunnitelmat kartalle sadasosasekunneissa. Ja näillä tietokoneilla on sitä enemmän varmistuksia ja varajärjestelmiä, mitä suuremmasta laivasta on kysymys. Ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että romanttinen navigointi jää varajärjestelmän varajärjestelmän varajärjestelmäksi – harrastukseksi.

Merenkulun opinnot ovat lähes täysin erillään muista opinnoista, pois lukien joitakin matematiikan opintoja, joten vastaavaa, hyväksi luettavaa, on vaikea löytää aikaisemmista koulutuksista – ja se tekee opinnoista erittäin mielenkiintoisia ainakin aikuisopiskelijan silmin. Kaikki oppi on uutta.

Tällainen lyhyt katsaus tällä kertaa – seuraavalla kerralla kerron hieman ensimmäisistä työharjoittelukokemuksistani, joita on ehtinyt jo kertyä mukavasti.

Kokoelmatietoja kaikkien saataville

Teksti ja kuvat: Rauman merimuseon hanketyöntekijä FM Päivi Törmänen

Billnäsin valmistama veistokirves, joka on muistitiedon mukaan ostettu 1930-luvulla Koiviston rautakaupasta. Kirvestä on sotakorvausvuosina 1945–1952 käytetty Hollmingin telakalla laivapuiden veistoon. Esinenumero KK10.

Olen työskennellyt kuluvan vuoden aikana Rauman merimuseon digitointiprojektin parissa. Keskeinen osa projektia on ollut merimuseon hallussa olevan Rauman Koivistokerhon kokoelmaan kuuluvien esineiden tietojen ja valokuvien vieminen merimuseossa käytössä olevaan uuteen kokoelmanhallintajärjestelmään. Samalla myös täydensin ja tarkastin vanhoja luettelotietoja ja valmistelin kokoelmatietojen julkaisua.

Rauman Koivistokerho on koivistolaistaustaisten siirtokarjalaisten ja heidän jälkeläistensä perinneyhdistys. Kerhon jäsenet ovat 1980-luvulla koonneet Hollmingin telakalla sotakorvauskuunareiden rakentamisessa käytettyjä työkaluja, jotka on luovutettu aluksi Rauman museoon säilytettäväksi. Vuonna 2004 esineet on luovutettu Rauman merimuseon haltuun. Kokoelmaan kuuluu laivanrakennustyökalujen lisäksi myös muuta esineistöä.

Seilimaakarin penkki eli purjeneulojan istuin, jota on käytetty istuimena Hollmingin telakalla sotakorvausvuosina 1945–1952 purjeneulonta- ja köysitöissä. Penkki on tehty Hollmingin puusepänverstaalla vuonna 1945. Esinenumero KK47.

Kevään ja kesän aikana vein jokaisen Koivistokerhon kokoelmaan kuuluvan esineen tiedot (kuvailu, historia, mitat, säilytyspaikat yms.) Collecte-ohjelmaan. Sen jälkeen valokuvasin esineet ja siirsin kuvat esinetietojen yhteyteen. Näin ainutlaatuisen aineiston käytettävyys parantuu ja tehostuu esimerkiksi tutkimuksessa ja näyttelytoiminnassa.

Rauman Koivistokerhon monipuoliseen kokoelmaan kuuluu yhteensä 158 erilaista esinettä. Puulaivanrakennuksessa käytettyjen työkalujen ja välineiden lisäksi kokoelmassa on muutamia taloustavaroita, metsätöissä ja sepän pajassa käytössä olleita työkaluja, sukellusvälineistöä sekä merimuseon näkökulmasta hieman erikoisempana sukset ja luistimet! Osa esineistä on peräisin Koivistolta ennen toista maailmansotaa.

Lyijypainot, joita ammattisukeltaja on käyttänyt varusteenaan mm. laivaväylän syventämistöissä ym. sukellustehtävissä. Esinenumero KK 80:4.

Kevään ja kesän aikana digitoimani Koivistokerhon kokoelman esinetiedot ja -kuvat on nyt julkaistu myös Finna-palvelussa - tästä pääset tutkimaan niitä! Finna.fi on hakupalvelu, josta löytyy aineistoja suomalaisista arkistoista, kirjastoista ja museoista; Koivistokerhon esineet ovat nyt tätä kautta kaikkien tutustuttavissa ja katseltavissa.

Finnassa on julkaistu muitakin Rauman merimuseon kokoelmia - ja lisää on tulossa! Kokoelmamme, sekä Forssan museon, Valkeakosken museoiden ja Varkauden museoiden julkaistut kokoelmat, löytyvät helpoimmin osoitteesta piipunjuurella.finna.fi.

Historiakerho täydentää yläkoululaisten harrastusvalikoimaa Raumalla

Maksuton historiakerho on tarkoitettu kaikille historiasta kiinnostuneille yläkoululaisille. Kerhon ohjelma suunnitellaan osallistujien kanssa yhdessä.

Historiakerho kokoontuu ensimmäisen kerran Rauman merimuseolla (Kalliokatu 34) keskiviikkona 2.9.2020 kello 16.30-18.00. Silloin osallistujat sopivat tulevat tapaamiskerrat sekä suunnittelevat yhdessä kauden ohjelmaa. Ennakkoilmoittautumista ei tarvita. 

Rauman historiakerho aloittaa jo neljännen toimintavuotensa alkavalla viikolla. Itse olen päässyt osallistumaan kerhon vetämiseen kahtena viimeisimpänä lukuvuotena. 

Hyppäsin kerhon ruoriin vailla sen kummempaa kokemusta historiakerhotoiminnasta. Kerhoja rahoittaa Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen Seura, joka toki järjesti koulutuspäivän uusille ohjaajille. Moni muista vetäjistä oli opettajia koulutukseltaan tai vähintäänkin heillä oli historian opintoja käytynä. Itse olin ajautunut kerhotoiminnan pariin Rauman merimuseon kautta, ja sainkin ilokseni huomata, että muutaman muunkin kerhon vetäjä oli saapunut koulutukseen saman taustan kautta. 

Aluksi näytti siltä, että kerhon markkinointi pelkästään koulujen Wilma-ohjelman kautta ei tavoittanut oppilaita. Kerho olikin suhteellisen pienikokoinen toisena toimintavuonnaan – meitä oli vain noin neljä kerholaista. Tämä ei tosin menoa haitannut, vaan vierailimme monessa eri kohteessa kuten Sammallahdenmäellä, yövyimme merimuseossa ja teimme käsitöitä, kuten valmistimme saippua-Titaniceja.

Kerhon kolmantena vuonna joukkoomme saatiin uusia kerholaisia ja ilokseni sain huomata kaikkien vanhojenkin kerholaisten pysyneen matkassa mukana. Saimme taustatueksi myös Rauman museon, mikä mahdollisti entistä laajemmat mahdollisuudet vierailla raumalaisissa museoissa ja hyödyntää esimerkiksi Marelan keittiötä joululeipomiseen. Kerholaisia oli vaihtelevasti 7-10 eli oikein kivan kokoinen ryhmä innokkaita nuoria. Myös Historiakerhon kevättä sotki vallitseva epidemiatilanne, jonka seurauksena osa suunnitelluista kokoontumisista ja vierailuista piti perua. Varsinkin Yö museossa -kerran peruuntuminen harmitti kerholaisia. 

Parasta historiakerhossa on ohjaajalle ollut monipuolinen tekeminen sekä nuorten aito innostus. Olen itsekin päässyt oppimaan ja kokemaan uutta niin historiasta kuin omasta kotikaupungistanikin. Historiakerhon mukana pääsin ensimmäistä kertaa kokemaan ainutlaatuiset näkymät vanhan Raatihuoneen tornista ja pelaamaan Minecraftiä viikinkiaikaiseen Suomeen sijoitettuna. 

Kiitos siitä kuuluu kaikille oppaille ja asiantuntijoille, joita olemme iloksemme saaneet kerhoon vieraaksi tai joiden luona olemme päässeet vierailemaan. 

Jenny Ranta

Historiakerhon ohjaaja syksystä 2018 kevääseen 2020

Historiakerhon toiminnasta ja rahoituksesta vastaa Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seura paikallisina kumppaneinaan Rauman museo ja Rauman merimuseo. 

Lisätietoja Historiakerhon verkkosivulta

Perjantain merimiesjuttu: hainpyyntiä

Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme yhteydenoton henkilöltä, joka oli tehnyt 32-vuotisen työuran merillä. Hän oli työskennellyt koko tuon ajan kansimiehistössä, esimerkiksi Nesteen laivoilla pumppumiehenä sekä Vikingillä reilut 20 vuotta pursimiehenä. Hän oli muutama vuosi aiemmin kirjoittanut muistelmiaan 1960-luvun lopulta pitkään sairaana olleelle ystävälleen ja nyt alkuperäiset kirjoitukset saavat uuden julkaisupaikan Painolastina-blogissa.

Tarinat julkaistaan kirjoittajan toivomuksesta nimimerkillä “En sjöman älskar havets våg”. Tällä kertaa aiheena on kalajuttu, joka johtaa kertojamme tarinan päätteeksi syvällisempiinkin pohdintoihin.

Kuvien hait eivät liity tarinaan.

Tankkilaiva Enskerin miehistö pyydysti tämän hain vuonna 1978. Kuva Olli Vuorisalo / RMM23370.

Nyt kerron jutun Meksikonlahdelta, kun me olimme siellä pari päivää ajelehtimassa akselivian takia, niin kuin jo aikaisemmin kirjoitin. Tämä tapaus sattui ruotsalaisessa rahtilaivassa Broströmin Stureholmissa, jonka kanssa ajettiin Yhdysvaltain ja Meksikon väliä ja vuosi oli 1968. Ajankuluksi illalla päätimme, että jos yritettäisiin saada vähän isompia kaloja pyydetyksi. Ja niin teimme ison rautakoukun konehuoneessa. Sidoimme sen pitkän narun päähän ja laitoimme siihen naruun kiinni myös pelastusliivin sillä lailla, että koukku, jossa oli lihapala, niin jäisi 3-4 metrin syvyyteen kellumaan ja näin pelastusliivin ansiosta se voisi ajelehtia laivasta kauemmas. Me näimme, että vedessä oli säpinää. Ja monta kertaa kala hyökkäsi koukkuun, mutta ei jäänyt kiinni. Saimme laittaa monta kertaa uuden syötin. Porukka alkoi kyllästymään, kun oli jo ilta ja pimeys myös laskeutui.

Lopuksi minä jäin yksin kalastamaan. Kävin hakemassa olutlaatikon ja valonheittimen, että näkisi mereen. Kaljaa ja tupakkaa kului. Sitten yhtäkkiä jysähti! Koukkunaru kiristyi ja ja tempoilu alkoi. Onneksi naru oli tukevasti reelingissä kiinni. Aloin vetämään minkä jaksoin ja voimakas meuhkaaminen kävi koukulla. Samalla pidin aika kovaa meteliä, innoissani kun olin. Sitten sain kalan ilmaan ja se oli parin metrin mittainen hai. Aloin kiskoa sitä laivaan kaikin voimin ja jotenkin sain kammettua reelingin yli sen ja sitten täkille. Porukka oli kuullut minun metelöinnin ja tuli katsomaan. Kun hai oli täkillä, niin tapoin sen puukon kanssa. Ja sen jälkeen se pantiin roikkumaan ahteri rakennelmaan. Parin päivän päästä heitimme sen mereen.

Rahtilaiva Arianan kansimiehen saalikseen saama pieni vasarahai 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Kuva Esa Karanko / RMM25295.

Kaikennäköistä on sattunut. Kaksi kertaa on ollut pohdinnan alla, jos jäisin laivasta pois naisen takia. Toinen kerta oli Angolassa ja sitten Kanadassa, kun ajoimme Atlaksen kanssa sieltä ropsia Ranskaan kolme reissua. Varmaan viisasta oli, etten jäänyt. Suomen pölyt minun piti karistaa armeijan jälkeen luultavasti lopullisesti, mutta toisinhan siinä kävi. Yksi Atlaksen ulkomaalaisista merimiehistä pyysi minua mukaan kalastusalukselle, hänellä sellainen oli, Etelä-Atlantille kalastamaan.  Hän maksoi ulos ja lähti, mutta minä kieltäydyin. Mitenhän minun elämä ois mennyt sitten, jos olisin lähtenyt. Tässä oli tämänkertainen story.

Kuukauden soittolista / Anna

Rauman merimuseon henkilökunnasta kukin vuorollaan suosittelee tunnelmaan sopivaa musiikkia kuunneltavaksi ennen museovierailua tai vaikkapa museokäynnin soundtrackina omalta laitteelta (kuulokkeiden kera). Kolmantena on vuorossa museonjohtaja Anna Meronen. Rauman merimuseo avataan yleisölle jälleen maanantaina 1.6. ja koronaviruksen aiheuttama tilanne vaatii myös museoilta sopeutumista ja toimintojen suunnittelua uudelleen.

Kun puhutaan Suomeen saapuneista uutuuksista ja vaikutteista, niin useimmiten mainitaan merenkulkijat vaikutteiden välittäjinä ja uutuuksien rohkeina kokeilijoina. Näin on usein ollutkin ja myös musiikin osalta. Merimiesten mukana on tullut niin muistiin painettuja sävelmiä kuin äänilevyjäkin. Näitä on sitten välitetty edelleen, muokattu ja kehitetty. Siksi valitsin soittolistani teemaksi uudet versiot. Taide ja kulttuuri elävät ja muuttuvat yhteiskunnan muuttuessa ja vanhoista lauluista tehdään yhä uusia versioita.

Paula kertoi edellisessä soittolistassaan merimiesten työlaulujen eli shantyjen historiasta. Yksi tunnettu shanty on Nelson’s Blood, joka on tunnettu myös muun muassa nimellä We'll Roll the Old Chariot Along. Tarinan mukaan rommitoti sai nimen “Nelson’s Blood” Trafalgarin taistelun jälkeen. Taistelussa menehtyneen amiraali Nelsonin ruumis säilöttiin suureen rommitynnyriin ja kuljetettiin haudattavaksi Lontooseen. Lopulta merimiehet joivat rommin ja tästä eteenpäin rommia on kutsuttu “Nelsonin vereksi”.

Kyseinen shanty on tasaiseen rytmiin laulettava käymäkelashanty, jota voidaan jatkaa lisäämällä perään säkeistöjä niin kauan kuin on tarpeen. Valitsemani version esittää vuonna 2000 perustettu, Norjan länsirannikolta, Stordin saarelta, kotoisin oleva Storm Weather Shanty Choir. Kuusihenkisen kuoron perustaja on shantyman Haakon Vatle, jolla on itsellään pitkä purjehduskokemus koululaiva Statsraad Lehmkuhlilta ja joka on myös tutkinut shantyja osana maisterin tutkintoaan. Kuoron tavoitteena on tulkita shantyja sellaisella voimalla ja huumorilla, miten he uskovat merimiesten aiemminkin niitä laulaneen.

Horatio Nelsonin takki on yksi National Maritime Museumin ikonisimmista esineistä. Itsekin yritin siitä ottaa kuvaa (ilman salamaa, luonnollisesti) ollessani Lontoossa Erasmus+ -oppimismatkalla vuonna 2017. Paremman kuvan takista ja lisätietoa löydät National Maritime Museumin blogista.

Toinen valintani on myös kansanmusiikkia tähän päivään tuotuna. Virolainen Curly Strings -kvartetti on suosittu yhtye, jonka jäsenet tapasivat Viljandin musiikkiakatemiassa. Curly Strings nousi pinnalle kotimaassaan vuonna 2013 ja on sen jälkeen ollut yksi maan myydyimpiä yhtyeitä, saaden lukuisia palkintoja.

Heeringas eli Silli on tunnettu humoristinen kansanlaulu, jossa paljastetaan miksi merivesi on suolaista. Laulun sanoista on, kuten kansanlauluista usein, useampia versioita. Laulun mukaan silli lähti merille laivalla, jossa oli suolalasti. Silli piti kovasti suolasta ja söi lastia niin, että huomaamattaan söi myös reiän laivan kylkeen. Näin laiva upposi ja rangaistukseksi meren kuningas Neptunus määräsi sillin elämään suolaisessa vedessä ja tulemaan pyydetyksi suolatynnyriin.

https://open.spotify.com/track/585xul57Jomcn6VE6452wo

Mahdollisesti sillin kohtalokas matka tapahtui juuri tällaisella laivalla? Kuvassa tallinnalainen
kaljaasi Leas 1900-luvun alusta. Pienoismalli on esillä Viron merimuseon Paks Margareetan näyttelyssä. Sataman lähellä sijaitsevan tornin perusnäyttely on juuri uudistettu, suosittelen lämpimästi vierailua kun taas Tallinnaan pääsee.

Huumoria on myös kolmannessa valinnassani. Kasarin lapsena mielikuvani merenkulun ammateista perustuivat pitkään suosittuun Lemmenlaiva (The Love Boat) tv-sarjaan. Sarjaa kuvattiin vuosina 1977-1986 yhteensä 249 jakson verran. Tiesitkö muuten, että sarjaa edelsi kolmen elokuvan sarja (The Love Boat, The Love Boat II sekä The New Love Boat)? Elokuvat perustuivat todellisen risteilyemäntä Jeraldine Saundersin kirjaan 'The Love Boats'.

Useimmiten sarjassa esiintyi Princess Cruises -varustamon alus Pacific Princess, vaikka suurin osa kohtauksista kuvattiinkin studiossa. Myös muita aluksia käytettiin kuvauksissa. Varustamo hyödynsi reippaasti tv-sarjasta saatua näkyvyyttä ja onkin väitetty, että kyseessä oli kaikkien aikojen tuotesijoittelu. Suosittu sarja edisti risteilymatkustuksen suosiota erityisesti Yhdysvalloissa.

Sarjasta on legendaaristen hahmojen, kuten kapteeni Stubingin ja baarimestari Isaacin, lisäksi jäänyt elämään sen tunnusmusiikki. Valitsemani versio on kreikkalaisen dj:n ja tuottajan Dj “S”:n käsialaa. Hän kutsuu itseään soulin, funkin ja discon sanansaattajaksi ja mielestäni hänen versiossaan on hieman enemmän tyyliä kun taas alkuperäinen versio on ironinen ja camp.

Itse työskentelin opiskeluvuosinani Siljan laivoilla rantasiivoojana ja voin vannoa, että vaikka laivan väki keskittyikin Lemmenlaivan miehistöä enemmän työntekoon, lähes mikään sarjassa nähty ei ollut laivan käytävillä vierasta. Pikemminkin totuus oli usein sitä kuuluisaa tarua ihmeellisempää.

Viimeinen valinta tekee poikkeuksen listassani ja on täysin uusi kappale. John Nurmisen Säätiö ja Moomin Characters ovat rakentaneet #MEIDÄNMERI -kampanjan, jonka avulla levitetään tietoa erilaisista keinoista auttaa Itämerta sekä kerätään varoja John Nurmisen Säätiön työhön. Säätiön tarkoituksena on puhdistaa ja suojella Itämerta sekä sen ainutlaatuista perintöä. Kampanja kestää läpi muumien 75-vuotisjuhlavuoden 2020.

Nurmisen perheyrityksen tarina alkoi Raumalta ja melkein Rauman merimuseota vastapäätä voit löytää John Nurmisen rintakuvan. Tarinan nimen takaa voit käydä lukemassa lokistories.fi -palvelusta, johon voit myös jakaa omia tarinoitasi. John Nurmisen Säätiön omaan merimuseoon pääsee nyt tutustumaan upouuden Digimuseo -palvelun kautta.


Lähteet:
https://www.shantychoir.com/english/
https://www.contemplator.com/sea/nblood.html
http://www.curlystrings.ee/
https://www.laulud.ee/laul/heeringas-374.aspx
https://www.imdb.com/title/tt0075529/

Jäisillä vesillä on ikuinen kesä

Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme nopean vastauksen merikapteeni Mikko Heikkilältä, mutta itse bloggauksen kirjoittaminen venyi, kun tilanne muuttui nopeasti COVID-19 -viruspandemian myötä. Tiiviisti poikkeustilannetta Twitterissäkin (@Mikko_He) kommentoinut Heikkilä ehti onneksi kirjoittaa allaolevat terveiset jääkylmiltä vesiltä!

Mikko Heikkilä on 47-vuotias helsinkiläinen merikapteeni. Hän on seilannut vuodesta 2010 jäänmurtajilla ja matkustajalaivoilla lähes kaikkialla; vain Australia, Uusi-Seelanti ja Saimaan kanava vielä näkemättä.

Muutamien vuosien risteilylaivauran jälkeen otin jobin hollantilaiseen expedition-laivaan. Jos on risteilyalan työmarkkina kuuma, niin tämä se vasta onkin – vaikka kylmissä vesissä seilataan. Uusia laivoja tulee uunista ulos tiuhaan tahtiin, ja kokeneelle päällystölle on kysyntää.

Syy on Polar Code -lisäpätevyyskirjoissa, jotka vaaditaan napa-alueella toimivan laivan kansipäällystöltä. Itse kurssin voi suorittaa vaikka uima-altaan reunalla Monacossa niin kuin eräs kollegani teki, mutta kipparilta ja förstiltä on löydyttävä vähintään 60 päivää praktiikkaa jäisiltä vesiltä. Suomalaisilla ja venäläisillä on tässä markkinarako: Trafi hyväksyy polaarialueen praktiikaksi myös talviajoa Itämereltä, ja iigorit nyt seilaavat muutenkin Jäämerellä ja Koillisväylällään.

Jobia siis olisi, mutta ei vaan kelpaa. Monelle suomalaiselle taitaa yli neljä viikkoa olla niin pitkä törni, ettei meikäläisiä ainakaan liikaa täällä seilaa. Olisiko meitä neljä tai viisi suomalaista styyriä ja pari matkanjohtajaa tällä markkinalla. Oma rotaationi on 10 viikkoa töitä, 10 vapaata, mikä alkaa olla risteilymarkkinan standardi. Jos siinä ajassa tulee ruisleipää ja salmiakkia ikävä, kannattaa pysyä pyykkivesillä.

Sinänsä polaarialueella seilaamisessa ei ole mitään ihmeellistä. Riskit piilevät siinä, että seilausalueet on todella huonosti luodattu. Harmittomalta näyttävä ECDIS antaa valheellisen turvallisuuden tunteen ennen kuin perehtyy merikorttien todelliseen tarkkuuteen. Syväysmerkintä on ehkä peräisin valaanpyyntialuksen käsiluotauksesta tai rantaviiva löytöretkeilijän kohmeisin käsin norttiaskiin piirtämästä skissistä.

Kuvassa Heikkilän alus Hondius ja valkokulmapingviinejä 9.2.2020 Petermann Islandilla Etelämantereella. Kuva: Mikko Heikkilä

Argentiinan ja koko maailman eteläisin kaupunki Ushuaia on Etelämantereen risteilyjen vaihtosatama, ja sanonnan mukaan laiturilla on kahdenlaisia kippareita: niitä, jotka ovat käyneet kivillä ja niitä, jotka eivät vielä ole. Tällä kertaa juuri pakasta vedetty Greg Mortimer karautti pohjan puhki heti alkukaudesta. Paikka oli kaikille tuttu, mutta kartoittamaton vesialue Etelä-Shetlannin-saarilla.

Expedition-laivoilla on ikuinen kesä: touko-syyskuussa ollaan pohjoisessa, jossa vaihtoehtoja ovat Huippuvuoret, Islanti, Grönlanti, Luoteisväylä sekä Venäjän arktiset alueet, ja sitten marras-maaliskuussa seilataan Etelämantereelle, Falklandeille ja Etelä-Georgiaan. Mukavaa on se, ettei fikkaria brygällä tarvitse, ja kelit ovat niin hyvät kuin näillä alueilla voi olla.

Etelämantereen risteilyyn kuuluu Drakensalmen ylitys. Kutsun sitä itse nimellä Mar de Hoses, koska olemassa olevan tiedon mukaan espanjalainen Francisco de Hoses löysi salmen ennen brittiläistä merirosvoa Francis Drakea. Nimestä huolimatta lätäkkö on 500 mailia leveä, eli palttiarallaa sama matka kuin Etelä-Suomesta Saksaan. Näillä laivoilla ylitys kestää yleensä kaksi päivää, tai sitten kuusi, jos matkan taittaa purjeilla niin kuin jotkut todelliset entusiastit. Stabilaattoreista huolimatta laiva tamppaa ja rullaa sen verran, että scopoderm-laastarit tekevät kauppansa. Jos Thaimaan-matkaajan tunnistaa pohkeessa olevasta mopon pakoputkesta aiheutuneesta palovammasta, naparisteilijän leima on valkoinen, täydellisen pyöreä auringolta suojattu alue korvan takana. Naama ruskettuu pilvenkin läpi ohuesta otsonikerroksesta johtuen.

Etelämantereen risteilyt ovat suhteellisen kalliita: päivähinta pyörii 1000 euron paremmalla puolella. Asiakaskunta on sen vuoksi perusristeilijää keski-iältään korkeampaa ja parempituloista. Markkinalla on useita high-end-laivoja, joiden lasti koostuu planeetan äveriäimmistä kuluttajista. Ushuaiassa voi sen vuoksi helposti törmätä maailmantähtiin. 2020 Oscar-ehdokkaiden palkintopussiin kuului 28000 dollarin arvoinen Etelämantereen-risteily pramealla Scenic Eclipse -aluksella. Kysymys onkin, mahtuuko kaikki suuret egot niin pieneen laivaan ja toteutuuko koko reissu koronaviruksen sekoittamassa matkailubisneksessä.

Etelämantereen matkailua rajoitetaan itsesääntelyllä, vähän niin kuin lehdistöä Suomessa. International Association of Antarctica Tour Operators, tuttavallisemmin IAATO, on laatinut tiukahkon ohjeiston, jota jäsenyritykset ovat sitoutuneet noudattamaan. Maihinkäyntejä voi organisoida vain aluksilta, joilla on alle 500 matkustajaa, vain 100 saa olla maissa kerrallaan, ja suhde oppaiden sekä matkustajien välillä maissa on 1:20. Laivojen miehistöt ja oppaat käyvät kurssin ja kertaavat tietonsa joka kauden alussa. Rajoitukset pitävät huolta siitä, ettei Etelämantereen-matkailusta voi tulla aivan massaturismia, vaikka laivojen määrä kasvaakin koko ajan. Toisaalta IAATOn jäsenyys ei ole pakollista.

Pohjoisessa IAATOn vastine on Association of Arctic Expedition Cruise Operators, eli AECO, joka muun muassa lobbaa kovasti Arktikselle samaa raskaan polttoöljyn käyttökieltoa, joka on jo voimassa 60. leveyspiirin eteläpuolella. Kantona kaskessa on Venäjä, jolle fossiilisten polttoaineiden kuljetus Arktiksella on valtion ykkösprioriteetteja. Alueella operoivat risteilyalukset ovat kuitenkin jo sitoutuneet ajamaan 0,1% rikkiä sisältävällä MGO:lla.

Tätä kirjoittaessa paattimme seuraa väärään suuntaan samaa reittiä, kuin Ernest Shackleton vuonna 1916 hakiessaan pienellä veneellä apua Etelä-Georgiasta haaksirikkoutuneelle miehistölleen Elephant Islandille. Venttiilistä kun katsoo 5-metristä jääkylmää maininkia, ei käy Shackletonin ritarin arvoa kateeksi. Leppoisempia tuulia sinne pohjoiseen.

Haluatko kertoa työstäsi merenkulun ammatissa tässä blogissa? Voit lähettää muistelmia menneen työuran varrelta tai kertoa tämän hetkisestä arjestasi merenkulkijana. Lähetä viesti merimuseoon Paula Kuparille: kupari(at)rmm.fi! Kiitos yhteistyöstäsi!

Terveisiä Rauman satamasta - Merimieskirkko palvelee myös poikkeusaikoina

Kuva: Annamaria Lehto

Rauman merimieskirkko palvelee merenkulkijoita laivan saapuessa Rauman satamaan. Satamakuraattorin laivakäynti on yleensä odotettu ja toivottu. Kohtaamisessa on tärkeä nähdä sekä kuulla, mitä miehistölle kuuluu, antaa apua arkeen sekä toivottaa heidät samalla tervetulleeksi merimieskirkolle viettämään vapaa-aikaa. Toisinaan saan liittyä yhteiseen päivällis- tai kahvihetkeen – arjen luksusta minulle.

Kuva: Annamaria Lehto

Laivalla kulkee mukanani aina Merimieskirkon logolla varustettu reppu, joka sisältää puhelinkortteja, latausseteleitä, vaihtorahat (euroissa ja dollareissa) sekä pieniä matkamuistoja. Puhelinkortit ja lataussetelit ovat merenkulkijan yhteys heidän kotiinsa – hyvin tärkeää siis. 

Kuva: Annamaria Lehto

Merimieskirkko, joka sijaitsee keskellä satamaa, on avoinna arki-iltaisin. Se on paikka, johon voi tulla hetkeksi irtautumaan arjesta ja siitä hektisyydestä, jota merenkulkijan työ tänä päivänä on. Aina ei ole aikaa, mutta paikka on, sen he tietävät ja sinne myös löytävät.

Tarjoamme myös mahdollisuuden päästä näkemään kaupunkia ja tekemään ostoksia. Merimieskirkon punaisen auton voikin usein nähdä isompien markettien parkkipaikalla. Tämä on niitä merenkulkijan arjen kohokohtia, josta kiitollisuus nousee kerta toisensa jälkeen.

Rauman merimieskirkon puotia. Kuva: Annamaria Lehto

Rauman merimieskirkko palvelee myös Sinua, joka haluat tulla ja aistia merimieskirkon henkeä ja elämää – yksin, kaksin tai vaikka isommalla porukalla. Vaikka Sataman portti onkin pääsääntöisesti kiinni, voin avata sen juuri Sinulle, kun vaan kerrot tulostasi. Kahvit tarjoan kera korvapuustin – vieraanvaraisuus on yksi palvelulupauksistamme.

Annamaria Lehto
Satamakuraattori
Rauman merimieskirkko

Rauman merimieskirkon vuosi 2019 lukuina:

• laivakäyntejä oli 564, jossa kohdattiin 1679 henkilöä
• kirkolla kävi 657 henkilöä
• eri kansallisuuksia oli 21

Verkkoesitelmiä YouTubessa

Rauman merimuseo on kevään mittaan tuottanut Youtube -kanavallaan muutamia verkkoesitelmiä, ja lisääkin on varmaan tulossa. Tilaamalla merimuseon kanavan saat tiedon uusista sisällöistä heti!

Onni Bärling - maailma merimiehen silmin

Uusin esitelmä on peräti kolmiosainen. Amanuenssi Mikko Aho seuraa siinä 1900-luvun alun merimiehen elämää Onni Bärlingin muistelmien ja vähän muidenkin aineistojen avulla. Bärlingin muistelmat sekä hänen merimiehen elämäänsä liittyvät kuvat ja esineet ovat yksi Rauman merimuseon kokoelmien helmistä, joista henkilökuntamme on iloinen ja ylpeä.

Suomen kokki- ja stuuerttikoulutuksen uranuurtaja Aina Panelius

Museonjohtaja Anna Meronen esittelee toisen merkittävän personallisuuden, kapteeninrouva Aina Paneliuksen, jonka rooli suomalaisen laivakokkien ja stuerttien koulutuksen alkuvaiheessa oli merkittävä. Ainan vuonna 1904 kirjoittamasta teoksesta Laivakokki. Neuvoja kokeille ja stuuerteille. -teoksesta on Rauman merimuseon verkkokaupasta saatvana laajennettu uusintapainos.

"Mä ihmettelen, et ei enempää ihmisiä palanu": Laivanrakentajien työturvallisuuskokemuksia 1945-2014

Amanuenssi Mikko Aho kertoo laivanrakentajista ja heidän työturvallisuutta koskevista muistoistaan jä näkemyksistään. Esitelmä perustuu Mikon joulukuussa 2019 hyväksyttyyn väitöskirjaan. Sitäkin saa Rauman merimuseon verkkokaupasta.