Modernia merenkulkua - Uusvanha merenkävijä mietiskelee osa III: MERILLE MIEHEN MIELI

Merenkulun opiskelija ja raumalainen monitaituri kirjoittaa merenkulun koulutuksen aiheista opiskelijan ja alanvaihtajan näkökulmasta. 

Kuvat ja teksti: Rami Kurki

Minulta kysytään todella useasti: “Mikä sai sinut haluamaan merille?”. 

Kysymys, joka voidaan hyvin esittää, ja varmasti esitetäänkin, useimmille merimiehistä – itsekin olen kysymyksen puolihuolimattomasti esittänyt tapaamilleni merimiehille. En tiedä kuvittelenko, tai haluanko kuvitella, että 45 vuoden ikäni kuitenkin vaikuttaa kysymyksen painokkuuteen kohdallani. 

Onko vain minun kuvitelmaani, vai onko kysymyksessä kohdallani aitoa syvää ihmetystä? Sisältyykö kysymykseen joukko muita kysymyksiä, joita ei kehdata esittää? Vai onko kysymys kuitenkin normaalia jokapäiväistä ”mitä kuuluu” -kulttuuria? Sillä ei juurikaan ole merkitystä – vain sillä, että kuulen itse kysymyksen painokkuuden, kun se esitetään minulle. 

Ehkä kysyn sitä itseltäni ja siksi aihe saa minussa aikaan vahvan reaktion. Vastaan aina vastaamatta: ”Olen nuoresta pojasta saakka haikaillut merille ja nyt kun aikuiselämäni ensimmäinen vaihe – lapsen kasvatus aikuisikään – on ohi, minua ei enää tarvita maissa niin tiiviisti kuin ennen. Voin siis nyt alkaa toteuttamaan tätä yhtä unelmaani”. 

Tämä ei kuitenkaan ole vastaus kysymykseen. Tai tavallaan on – siis se on totta ja nuoruuden haaveet saivat minut lähtemään tälle tielle, katsomaan millaista merimiehen elämä oikeasti on. Kuten kaikissa muissakin lähdöissä, on mahdotonta tietää, millaista on kulkea tietä, ennen kuin sen on kulkenut. Lähdin siis matkaan romanttisin, lähes lapsenomaisin, mielikuvin. 

Vastatakseni kysymykseen oikealla tavalla, minun täytyy tarkastella juuri tuota romanttista kuvaa, joka minut sai liikkeelle. Mitä oikein odotin?

Totta kai mielessäni oli nuoruudessa upeat vanhan ajan purjelaivat, prameat upseerien asusteet, ajan patinoimalle pöydälle levitetyt kellastuneet merikortit harppeineen ja kompasseineen, kovien tuulien aiheuttamat unettomat yöt keinuvien myrskylyhtyjen valon heiluttaessa varjoja natisevilta seiniltä toisille. Vaikka tiesin jo silloin, ettei nuo romanttiset kuvailut ole vastanneet totuutta enää vuosikymmeniin, uskoin niiden kuvien heijastuvan vielä nykypäivänkin merielämään. 

Mielessäni oli myös työn raskaus, pitkät päivät ja yöt, painavien tavaroiden käsittely – mielessäni kaikki laivoihin liittyvä oli isoa ja painavaa – mutta myös juuri tuon työn raskaan luonteen luoma yhteishenki. Yhteishenki, joka on hiuksen hennolla otteella kiinni todellisuudessa rokonarpisten luonteiden ottaessa mittaa toisistaan ahtaissa oloissa. Tosipaikan tullen vahvimmastakaan ankkuriketjusta ei kuitenkaan olisi vastusta sille siteelle – siteelle, joka hyvinkin pelastaisi tarvittaessa merimieskollegan hengen. 

Nyt kun olen kysymyksen ääreen ensimmäistä kertaa kunnolla istunut, olen tullut siihen tulokseen, että minulle kuitenkin tärkeintä on liike. 

Olen aina vihannut paikalleen pysähtymistä, henkistä ja fyysistä. Olen aina kokenut, että rutiini ja tutut maisemat turruttavat kykymme ihmetellä elämän kauneutta, kokea itsemme siinä hetkessä, jossa elämme. Varhaisnuoruudesta asti minulla oli Frederico Fellinin E la Nave Va -elokuvan juliste seinällä. En ollut koskaan nähnyt elokuvaa (itse asiassa näin elokuvan vasta noin vuosi sitten, kun rakas ystäväni metsästi minulle sen DVD-version lahjaksi), mutta juliste huokui jääräpäistä liikettä eteenpäin. Siinä mies soutaa suurta soutuvenettä aavalla ulapalla kyydissään täysikokoinen sarvikuono. Elokuvan nimi kääntyy suomeksi: ”Ja vene liikkuu”.

Olen nyt ensimmäisen lukuvuoden aikana kerryttänyt noin 180 meripäivää koulun teoriaopintojen lisäksi – luku, joka on varsin kunnioitettava ensimmäisen vuoden oppilaalta, mutta varsin vähäinen tietenkin kokemuksen perspektiivistä. Kuitenkin olen ehtinyt työskennellä neljällä eri laivalla jo lähes kahden sadan merimiehen alaisena ja kollegana. 

”Unelmat” upeista univormuista ovat vaihtuneet kauhtuneisiin reikäisiin t-paitoihin, resoreistaan rispaantuneihin collegehousuihin, sekä turvakenkiin, haalareihin ja huomiovaatteisiin, jotka eivät varmasti huokuneet arvokkuutta edes uusina. Puolimatruusin työ on enimmäkseen oikeasti aika kevyttä, aika ajoin unohtaessani itseni, jopa tylsää. Kaikki laivaan liittyvä on todellakin painavaa, varmasti jopa painavampaa kuin entisissä purjelaivoissa, mutta nykypäivän työvälineet massiivisine hydrauliikkapumppuineen hoitavat suurimman osan raskaasta työstä. 

Kesäaikaan laivaa puhdistetaan ruosteesta ja maalataan kaikkina niinä aikoina kuin rutiinitehtäviltä ja yllättäviltä töiltä ehditään, mutta syksystä kevääseen laivoilla vallitsee vuosien kokemuksen tuoma, odottava, hieman apaattinen ilmapiiri. Hengenvaara on edelleen vahvasti läsnä, vaikkei adrenaliinitasoja nostavalla tavalla kuitenkaan. 

Laivalla työskentely on kuin laitesukellusta – vaaraa ei ole, jos teet kaiken niin kuin on opetettu, mutta vähänkin oikaistessasi saat tuntea kuoleman kylmän henkäyksen olkasi takana. Merimiehet ovat pääsääntöisesti rosoisia luonteeltaan, mutta ainakin nykypäivänä mukaan pääsee myös herkemmät sielut. Puhun merimiehistä, koska naisia miehistöissä on vielä valitettavan vähän. Tiiviissä oloissa persoonat iskevät ajoittain kipinää toisistaan, mutta yhteishenki on juuri ylläkuvaamani mukainen – tositilanteessa kaveria ei jätetä.

Mikä tärkeintä – laiva liikkuu. Silloinkin, kun Korona-virus esti nousemasta maihin vieraissa satamissa, maisemat vaihtuivat. Aava meri, saaristot, kanavat, kaikki mahdolliset sääilmiöt ja tosiaan jatkuva liike antavat minulle ainakin vielä päivittäin sen mitä lähdin hakemaan – ja enemmänkin. 

Karun stoalaiset asuinolosuhteet ruokkivat itsetutkiskelua, lukemista ja ruumiin kuritusta jumppasalilla. Totta kai nykypäivän laivoista löytyy elokuvia, kirjoja, aikakausilehtiä, sauna, jumppasali, lautapelejä, internetyhteys ja usein myös jonkinlainen pelikonsoli. Olen nähnyt myös täydelliset bändivarusteet ja poreammeen. 

Karusti vain välttämättömillä varusteltu munkin selli, jota hyväntahtoisesti myös hytiksi kutsutaan, on minulle ja useimmille muillekin merimiehille se paikka, jossa vapaa-ajasta kuitenkin vietetään leijonan osa. On aivan uskomattoman hienoa moniajoa istua sellissä lukemassa, kirjoittamassa tai vain mietiskelemässä dieselmoottoreiden tasaisen hurinan ympäröimänä, samaan aikaan tiedostaen, että laiva kuljettaa minua kohti uusia seikkailuja, uusia maita, uusia ihmisiä. Yksikään hetki ei mene siksi hukkaan, eikä näennäinen tempoilun puutekaan tunnu siksi tylsältä, vaan tehokkaasti hyötykäytetyltä.

E la Nave va

Myös kulttuurintutkimuksen opiskelijat tarvitsevat praktiikkaa

Paitsi merenkulun opiskelijat, myös humanististen alojen opiskelijat tarvitsevat praktiikkaa - käytännön kokemusta - harjoitusta osana opintojaan. Museot tarjoavat monille museotyöstä kiinnostuneille harjoittelupaikkoja. Me saimme tarjota korkeakouluharjoittelijan paikan kolmen kuukauden ajaksi Oskarille, joka summaa praktiikan antia tässä bloggauksessa. 

Kesä merensuojelun parissa (ja koronan varjossa)

teksti: Oskari Pekonen / kuvat: Oskari Pekonen ja Paula Kupari

Kulunut lähes puolentoista vuoden pandemia-aika on vaikuttanut monella tapaa päivittäiseen elämäämme. Omalla kohdallani se on tarkoittanut muun muassa paljon etäluentoja, vähentynyttä sosiaalista elämää, ajoittaista pelkoa ja ärsyyntymistä, mutta myös poikinut graduaiheen: koronatilanteen vaikutukset museoihin ja museoissa käymiseen. Kesäksi 2021 pääsin myös korkeakouluharjoittelijaksi Rauman merimuseoon ja, vaikka se ei sinänsä liittynyt graduuni, on ollut mielenkiintoista nähdä museon arkea tänä (toivottavasti pian päättyvänä) poikkeuksellisena aikana.

Opiskelijaelämän aikana ehtii tuskastella lukuisia asioita, kuten taloudellista tilannettaan ja monesta suunnasta tulevia stressitekijöitä. Keväinen taakkani keveni huomattavasti, kun onnistuin saamaan töitä haluamaltani alalta (toisin kuin suurin osa opiskelevasta lähipiiristäni). Opiskelijana kesälomasta ei voi oikeastaan kuin haaveilla, sillä joko on töissä tai joutuu edistämään opintojaan. Olenkin kateellisena katsellut lomahehkutuksia ja -ilmoituksia pitkin sosiaalista mediaani ja katsonut työkollegojen lähtevän lomille yksi toisensa jälkeen. Kuitenkin, kun on se kokemus, että oman humanistisen alani opiskelijana minusta ei varsinaisesti kilpailla työmarkkinoilla, olen ehdottomasti kiitollinen, että kesä on töiden parissa vierähtänyt.

Rauma, saati merimuseo, eivät olleet itselleni entuudestaan lainkaan tuttuja. Otin kuitenkin mielenkiinnolla vastaan uuteen museo-organisaatioon tutustumisen, koska työkokemusta ei vielä liiallisesti tältä alalta ole. 

Yhtä lailla minua museokävijänä kiinnostavat mitä erilaisemmat kohteet. Lähes kaikki merenkulkuun liittyvä on niin ikään itselleni melko vierasta, sillä olen elänyt suurimman osan elämääni sisämaassa ja vasta muutettuani Turkuun joitain vuosia sitten elänyt meren äärellä.

Harjoittelu Rauman merimuseossa on ollut antoisa pesti. Pääasiallinen tehtäväni oli näyttelyuudistuksen suunnitteleminen Roskaton Raumanmeri -hankkeen puitteissa. Tällainen projekti, jonka lopputulos näkyy aikanaan kävijöillekin, on ehdottomasti mieluisimpia museoalan tehtäviä, jonka olisin tässä vaiheessa urapolkuani voinut valita. 

Yleisötyö ja sen ulottuvuudet ovat vahvasti se sektori, jota haluaisin jatkossakin tehdä. Museoilla on arvokas työ kulttuurinperinnön säilyttäjinä ja tiedon välittäjinä. Jotta yhä useampi kävisi museoissa ja saisi kokemuksesta mahdollisimman paljon irti, tarvitaan hyvin suunniteltuja sisältöjä ja esittämisen keinoja museoiden näyttelyihin.

Korona-aika on tuonut harjoitteluun oman lisänsä, jossa on sekä positiivisia että nihkeämpiä puolia. Yksi mietityttävä tekijä tässä harjoittelupaikassa oli se, että asun itse Turussa ja kulkeminen monta kertaa viikossa olisi ollut melkoisen kuormittavaa. Onneksi etätöiden tekeminen on näinä aikoina arkipäiväistynyt ja oman projektini luonne salli hyvin kotoa käsin työskentelyn. 

Olen silti käynyt viikoittain paikan päällä, sillä näin pysyy kiinteämpi yhteys museon fyysisiin puitteisiin ja saa hieman enemmän sosiaalista ulottuvuutta työpäiviin. Ennen kaikkea pystyy hengittämään sisään merimuseon omaleimaista paikan tuntua. Näyttelysuunnittelussa on kuitenkin tärkeää miettiä kokonaisuutta museon muiden sisältöjen kannalta ja tuntea puitteet joihin on uutta tekemässä.

Elämä koronan keskellä on jatkuvasti pienen epävarmuuden sietämistä ja jännityksessä olemista. Tällaisen työn puitteissa on kuitenkin ollut melko vaivatonta mukautua ajan tuomiin reunaehtoihin. Flunssan oireiden iskiessä on ollut helppo valinta jäädä kotiin, koska töitä voi tehdä omalta sohvalta, eikä ole mennyt päivä hukkaan, jos on tarvinnut odotella koronatestin tulosta. Onneksi montaa kertaa kesän aikana ei testissä tarvinnut käydä, mutta pieni koronan pelko oli realiteettina läpi kesän läsnä.

Harjoittelussa on päässyt monipuolisesti tutustumaan näyttelysuunnittelun ja museotyön eri ulottuvuuksiin ja vaiheisiin – mutta myös meriympäristöön. On ollut paljon työpäiviä koneen ääressä etsien tietoa ja miettien toteutustapoja. Vastapainoksi on ollut myös erilaisia päiviä. Museo järjesti kaksi kertaa kesän aikana Siisti Biitsi -roskienkeruutalkoot raumalaisilla rannoilla ja näiden tiimoilta pääsi raittiiseen meri-ilmaan ja edistämään hankkeen teemaa käytännönläheisesti. 

Elokuussa iltojen jo viiletessä museo järjesti myös purjehduksen kaljaasi Ihanalla, joka on pitkien perinteiden mukaan käsityönä valmistettu komea purjealus. Raumanmeren katseleminen ilta-aalloilla lipuen antoi lisäperspektiiviä merellisten ympäristöjen puolesta työskentelyyn.

Kestävän kehityksen teemojen ja meren suojelun parissa työskenteleminen oli itselleni oikeastaan paluuta menneisyyteen. Ennen yliopisto-opintojani opiskelin ammattikorkeakoulussa juuri näitä asioita. 

Tänä kesänä pääsi siis integroimaan mukavasti kestävän kehityksen ja kulttuurintutkimuksen oppeja ja hyödyntämään näitä käytännössä. Aikanaan ehdin jo ahdistua ja lannistua ympäristön ja maailman tilan miettimisestä, mutta monella tapaa tämän kesän myötä löysin uudestaan iloa ja voimaantumista samoista asioista. Toivoinkin, että näyttelyhuoneen valmistuessa loppuvuodesta myös muut saavat tällaisia kokemuksia, että asioille sekä halutaan että voidaan tehdä jotain.

VALLAN HALTIJOITA JA PEDAGOGEJA

Teksti ja kuvat: Marja Tanhuanpää

Muistiorganisaatioissa, kuten museoissa, työskentelevät ovat todellisen vallan haltijoita. Näin minulle on kuluneen lukuvuoden aikana opetettu. Kaikkea ei voida millään tallentaa, dokumentoida ja säilyttää, vaan paljon on hylättävä tuhoutumaan ja unohtumaan. Museoammattilaisten päätökset ratkaisevat suuresti sen, mitä säilytetään ja muistetaan ja minkä annetaan unohtua. Museologian yksi peruskysymyksiä onkin, kuka hallitsee menneisyyttä ja kenellä on valta muuttaa sitä. Museologit, museoalan ammattilaiset ovat siis paljon vartijoina. Niin Rauman merimuseossakin.

Kun itse laitoin ensi kertaa merimuseossa amanuenssi Mikon ojentamat valkoisenpuhtaat museoammattilaisen hansikkaat käteeni, mietin, tältäkö se tuntuu. Olla vallan haltijana? Pääsin Mikon mukana tutkimaan erään edesmenneen raumalaisen meriaiheisia tavaroita, jotka perikunta halusi lahjoittaa Rauman merimuseolle. Tässä tapauksessa Mikko oli tallennuspäätöksen tekijä. Hän omalla ammattitaidollaan päätti, mitä esineitä tallennetaan Rauman merimuseoon ja mistä esineistä tulee museo-objekteja. Tavallaan kiehtovaakin!

Kun museoammattilaisen päätös esineen tallentamisesta on tehty, esine pitää luetteloida museon kokoelmaan, jotta se saa museoarvon. Myös museon valtionosuuden saamisen ehtona on kaikkien museoesineiden luettelointi. Museoammattilainen kirjoittaa esineistä. Hän luokittelee esineitä, museo-objekteja, sanojen avulla. Luetteloinnissa kirjallinen ilmaisu on tärkeää, koska tarvitaan paljon sanallista kuvailua. 

Esineet ovat sanoja museologille. Esineitä luokitellessaan museoammattilainen luokittelee myös maailmaa. Siksi museologin on oltava myös kielen ammattilainen. Näin Rauman merimuseossakin toimitaan, ja siksi omiinkin tehtäviini kokoelmatyön osana on kuulunut luettelointi.

Joku on joskus todennut, että museo ei ole vain vanhojen esineiden säilytyspaikka. Museolakiin onkin kirjattu museoiden kokoelmatyön lisäksi yleisötyö, vuorovaikutus sekä opetuksen ja kasvatuksen edistäminen. Museoiden yleisötyötä pidetään museoiden yhtenä perustyönä. Siihen osallistuvat kaikki museossa työskentelevät, kuten Rauman merimuseossa niin amanuenssit Paula ja Mikko ja museonjohtaja Anna kuin minä museoharjoittelijana.

Opastus on vanhin tietoisen yleisötyön ja vuorovaikutuksen muoto. Pääsin seuraamaan Rauman merimuseon tarjoamaa Museokortti-klubin verkko-opastusta, kun ensin amanuenssit Paula ja Mikko järjestelivät merimuseon isossa salissa kameraa ja rekvisiittaa kohdilleen ja sitten tarjosivat klubilaisille muun muassa merimuseon kuuluisimman, aurinkoisimman ja porilaisimman museo-esineen esittelyn.

Yksi yleisötyön osa-alueista on museopedagogiikka. Yleisötyönä museopedagogiikka on museo-opetusta ja -kasvatusta. Museo-opetuksen tavoitteena on herättää kiinnostusta historiaa ja kulttuuriperinnettä kohtaan sekä antaa välineitä oppia arvostamaan museoita kulttuuriperinteen kerääjinä ja välittäjinä. Eräänä päivänä museonjohtaja Anna opastikin peruskoulun yläkoululaisia ja kertoi merimiesten perinteistä ja siitä, millaista aikoinaan oli olla ja tehdä töitä purjelaivalla. Raumalainen nuoriso kuunteli, ihmetteli ja teki ohjattuja tehtäviä. Suomen ensimmäinen museolehtori Marjatta Levanto on hienosti todennut, että museossa ei voi olla reputettuja suorituksia.

Museopedagogiseen missioon kuuluu nähdä museo kulttuurisena laitoksena. Museoista on tullut elämysten ja tiedon välittäjiä, niistä on tullut oppimisen ja vuorovaikutuksen ympäristöjä. Rauman merimuseossa olen päässyt itse toteuttamaan omaa museopedagogista missiotani, kun olen suunnitellut ohjattua museokäyntiä erityisesti ikäihmisille. 

Museot tuovat arvokkaan lisänsä kauneuden nauttimisen kykyyn ja kaipuuseen kaiken ikäisille. Esteettistä, elämyksellistä kokemusta minäkin haluaisin tarjota jokaiselle Rauman merimuseon kävijälle ikään katsomatta. Raumalla merimuseossa oman lisänsä tuo se, että jo itsessään vanhan tyylikkään museorakennuksen näkeminen ulkoa ja sisältä on elämys komeine puisine ulko-ovineen, korkeine huonekorkeuksineen, mahonkisine näyttelyvitriineineen ja juhlavine punaisine mattoineen.

Olen nyt kevään aikana saanut olla Rauman merimuseossa osana ja keskellä sen tallentamaa raumalaista merellistä kulttuuria ja historiaa. Olen oppinut, että museon rooli on laajentunut perinteisestä kokoelmien kartuttajasta ja säilyttäjästä monimuotoisen kulttuuriperinnön välittäjäksi – myös tuottajaksi ja lisääjäksi. Tästä on hyvä jatkaa museologina, kulttuurintutkijana sekä kulttuuriperinnön tutkijana ja opettajana.

Marja Tanhuanpää

FM, museologi ja edelleenkin museofani

Modernia merenkulkua – Uusvanha merenkävijä mietiskelee: OSA II ENSIMMÄINEN TYÖKOKEMUS

Merenkulun opiskelija ja raumalainen monitaituri kirjoittaa merenkulun koulutuksen aiheista opiskelijan ja alanvaihtajan näkökulmasta. 

Kuvat ja teksti: Rami Kurki

Pitänee yrittää kirjoitella hieman useammin, jotta teksti pysyy blogina eikä muutu novelliksi, tai romaaniksi...

Ensimmäinen työharjoitteluni oli kuuden viikon komennus Ro-Ro -alus MS Finnkraftilla, joka liikennöi harjoitteluni aikana enimmäkseen Vuosaari – Aarhus -linjalla. Ro-rot on suunniteltu äärimmäisen tehokkaiksi ja satama-ajat olivatkin koko harjoitteluni ajan lyhyitä – saavuimme satamaan aamulla, satamaoperaattorit ajoivat kontit ulos ja uudet sisälle ja illan suussa olimme jo valmiita lähtöön. Seuraava päivä oli aina täysi meripäivä ja sitä seuraavana saavuimmekin jo takaisin lähtösatamaan.

Tällainen edestakainen reittiliikenne teki työstä nopeasti rutiininomaista ja vertasinkin sitä usein bussikuskin hommiin – samaa reittiä edestakaisin. Minulle kaikki oli uutta ja ihanaa, eikä tuo rutiini ehtinyt kuudessa viikossa turruttamaan, mutta lyhyenkin kokemuksen pohjalta tiedän, ettei se ole minun toivetyöni tulevaisuudessa – kaipaan vaihtelua, uusia satamia, seikkailuja. Huolimatta toistuvasta reitistä innostuin ja ihastuin lapsen lailla joka päivä maisemista joissa olimme, oli se sitten Vuosaari, Aarhus tai aava meri. Enkä jaksa uskoa, että koskaan niihin kyllästyisinkään.

En osaa sanoa mitä varsinaisesti odotin merimiehistä ja laivaharjoittelusta, mutta joka tapauksessa todellisuus oli paljon enemmän kuin mitä olisin uskaltanut toivoa. Ehkä jossain takaraivossa oli mielikuva kärttyisistä, harjoittelijoita jallittavista sisäpiiriläisistä. Finnkraftin koko henkilökunta otti minut kuitenkin vastaan upealla lämmöllä ja halulla kouluttaa. Sain monipuolista kokemusta niin kansitöistä kuin konehuoneestakin ja löysin sisältäni pienen pienen insinöörin. En ole koskaan ajatellut itseäni mekaniikasta kiinnostuneena, vaikka pienestä pojasta asti olen purkanut ja koonnut kaikkea leivänpaahtimista  videonauhureihin ja joystickeista (jotka tietää, tietää :)) ruohonleikkuriin – joskus jopa onnistunut korjaamaan jonkun, enkä vain rikkomaan. 

Vaikka innostuinkin kovasti leikkimään isojen poikien isoilla koneilla, tulevaisuuteni on kuitenkin laivan kansitehtävissä. On kuitenkin äärimmäisen hienoa, että tulevilla kansityöntekijöilläkin on mahdollisuus tutustua laivan konehuoneeseen. 

  Jos komentosilta on laivan silmät ja korvat, niin aivot jaetaan komentosillan ja konehuoneen kesken, vatsa löytyy kapyysista, mutta loput elintärkeät elimet löytyvät konehuoneesta.

Koska elimme suhteellisen kovaa talviaikaa, emme päässeet poistamaan ruostetta ja vanhaa maalia, saati telomaan uutta maalia laivan pinnoille, mutta perusylläpitoa ja korjailuja teimme paljon. Pääsin siis hienosti laittamaan käytäntöön koulussa saamiani, sekä elämänkokemukseni tuomia oppeja. Pääsin muun muassa kokeneen merikarhun opein splaissamaan kunnon kuusisäikeiseen köyteen lenkin, joka ei ole ihan jokapäiväistä ja kuulemani mukaan myös valitettavan häviävä taito merimiesten keskuudessa. 

Hienoimpia hetkiä oli, kun tapahtui jotain odottamatonta. Se tarkoitti usein vuotoa jossain putkistossa, kovaa lumipyryä sääkannella tms., joka aiheutti melkoisesti työtä ja harmaita hiuksia. Tällaisten urakoiden valmistuessa oli kuitenkin voittajafiilis. Tietysti parhaat hetket olivat vahtivuoroni kannella, varsinkin kun pääsin käsiohjaamaan alusta – vaikka kyseessä on varsin mekaaninen operaatio ja seurasin vain tarkkoja käskyjä, huomatessani osaavani ohjata minun kokemusmittakaavassani valtavaa alusta, tuntea sen liikkeet, oppia ennakoimaan tuulen vaikutukset suuntimaan, tunsin itseni jo oikeaksi merimieheksi.

Tein myös hauskan irrallisen huomion laivatyöstä: Koska suomalaiset merimiehet tekevät kolme viikkoa töitä – kolme viikkoa vapaata -kiertoa, lähes koko henkilökunta vaihtuu kolmen viikon välein. Tämä tarkoitti sitä, että molemmille tiimeille oli vuosien saatossa kehittynyt aivan omanlaisensa Kulttuuri. Kumpikaan ei ollut toistaan huonompi tai parempi, mutta kuitenkin tarpeeksi erilaisia, että sen tunsi.

Kaiken kaikkiaan ensimmäinen kokemukseni vahvisti hienosti sen, että olen valinnut oikean tien ja että merimiesura tulee olemaan minulle monipuolinen ja antoisa seikkailu, siinä kuin monien mielikuvissa esiintyvä raskas työmaakin. Seuraavalla kerralla pääsenkin jo kertomaan ensimmäisestä Atlantin komennuksestani, joten pysykää linjoilla.

SILKKIPAPERIA, HANSIKKAAT JA MARJA-LIISA NURMINEN

Teksti ja kuvat: Marja Tanhuanpää

Miten sykähdyttävää ja hienoa onkaan kertoa olevansa aikuisena työharjoittelussa Rauman merimuseossa! Olo on onnellinen, kun vihdoin pääsee toteuttamaan käytännössä niitä oppeja, joita teoriassa ensin on opiskellut. Olen virkavapaalla, siis opintovapaalla, varsinaisesta työtehtävästäni koulumaailmasta ja ilokseni löydän itseni museomaailmasta. Rauman merimuseo ”luotaa historiaa pohjia myöten”. Oma luotaamiseni Rauman merimuseossa alkaa nyt.

Museofriikki elää pidempään! Näin on todennut lääketieteen dosentti Markku T. Hyyppä. Jonkunlaista museoiden fanittamista tarvitaan, että lähtee opiskelemaan yliopistoon museologiaa. Silti – yllätys – museologiaa tieteenä ei kiinnosta museo itsessään. Niin minäkin ensin luulin, että museot ja museologia kulkevat käsi kädessä. Nyt luuloni on kuitenkin vaihtunut tietoon siitä, että museot eivät olekaan museologisen tutkimuksen pääkohde. Museologia on humanistinen, ihmistä kulttuuriolentona tutkiva tiede. Se on oppi kulttuuriperinnöstä. Museologia antaa teoreettisen pohjan ja välineitä kulttuurintutkimukseen. Minä halusin opiskella museologiaa, jotta voin käsitellä tieteen keinoin kulttuuria ja tutkia kulttuuriperintöä. Museologian perusopinnot suoritettuani voin rohkeasti sanoa olevani museologi, kulttuurintutkija ja kulttuuriperinnöntutkija.

Ensimmäiseksi Rauman merimuseossa museonjohtaja Anna osoitti minulle ”työhuoneeksi” upean Purjelaivasalin. Mikäpä siinä, historiaa huokuvan museorakennuksen ehkä kiehtovin huone! Ensimmäisen askeleen päteväksi museologiksi otin siis tässä salissa.

Kuka tahansa ei voi työskennellä museossa, vaan museoammatti on lakiin ja säädökseen perustuva. Kun on opiskellut museologian perusopinnot yliopistossa, on pätevöitynyt museoammattiin, siis pätevöitynyt työskentelemään museossa (Valtioneuvoston asetus museoista 22.12.2005/1192 1 §). Puhutaan mielellään museoprofessiosta: museologin työ perustuu tieteellisesti tutkittuun tietoon, jolla on akateeminen arvo. Museologi on koulutettu oman alansa ammattilainen, museoalan asiantuntija.

Myös museoiden toiminta ja olemassaolo perustuvat tutkimukseen, niin Rauman merimuseonkin. Museon tutkimustyön tavoitteena on dokumentoida ja tallentaa tulevaisuutta varten. Museossa tehtävä tutkimus on kokoelmien kartuntaan liittyvää dokumentoivaa tutkimusta, mutta museossa tehdään myös soveltavaa tutkimusta. Luettelointi ja dokumentointi ovat museokokoelmien hallinnassa ihan perustyötä, perustutkimusta.

Jokainen museologian opiskelija aloittaa käytännön harjoittelunsa aina kokoelmatyöstä, myös museoesineiden käsittelystä ja varastoinnista. Niin minäkin, sillä amanuenssi Mikko ojensi minulle valkoiset hansikkaat ja silkkipaperirullan. Niinpä minä sitten otin käsiini Unto Kasken Marja-Liisa Nurmisen, käärin sen hellästi mutta varmasti silkkipaperiin, kirjasin luettelointinumeron paperiin näkyviin ja vein varastoon lepäämään, odottamaan mahdollisesti joskus näyttelyyn pääsemistä. Tämän jälkeen minun piti opetella merimuseon kokoelmanhallintaohjelmaa ja tehdä sinne tarvittava dokumentointi Marja-Liisa Nurmisen uudesta säilytyspaikasta. Tarkkuutta vaativaa työtä, jossa ei sovi olla huolimaton! Elämäni toinen askel museologina.

Amanuenssi Paula antoi minulle tehtäväksi selvittää asiakkaalta tullutta tietopyyntöä, joka koski erään raumalaisen merimiehen historiaa. Minun piti tutkia, mitä merimuseon eri tietokannoissa ja arkistoissa on dokumentoituna kyseisestä merimiehestä. Merimuseon Tietomajakka ja Tutkimusmajakka tulivat tutuiksi, mutta tietoa juuri kyseisestä merimiehestä tai hänen laivastaan ei vain tullut. Piti miettiä, mistä oleellisia asioita löytyisi. Sain seurata sivusta, kun Paula etsimällä ja penkomalla arkistoja toisensa perään tutki, missä miehestä voisi olla tietoa. Viimein Museoviraston Suomen kauppalaivastotietokannasta selvisi jotakin. Museoammattilaisen pitää malttaa pysyä sinnikkäänä.

Hienointa on, kun museoharjoittelussani pääsen tutustumaan Rauman merimuseon kokoelmiin, siihen, mitä Rauman merimuseo on tulevaisuuteen tallentanut. Pääsen oppimaan merimuseon museoesineiden eli objektien historiasta ja lukemaan tarinoita objektien taustalla. Museologian keskeinen käsite on objektin museoarvo. Se ei tarkoita esineen rahallista arvoa, vaan museoarvo on museoesineen yhteisöllisesti merkittävä tietoarvo eli konteksti. Objektin museoarvo liittyy siis sen sisältämään kontekstitietoon. Jos emme tiedä esineestä mitään, esineen museoarvo on hyvin vähäinen.

Otin merimuseossa käsittelyyni taulun, jossa on kehystettynä kaunis nyplätty pitsiliina. Kukonharjaksi nimetty pitsiliina nyplättiin 1990-luvun alussa m/s Society Adventurer -nimiselle risteilijälle. Pitsiliina oli tarkoitus luovuttaa alukselle, mutta koska risteilijä jäi luovuttamatta, pitsiliinakin jäi Rauman telakalle ja sitä kautta päätyi Rauman merimuseon kokoelmiin. 

Taulu ei siis esitä ”vain” kaunista pitsiliinaa, vaan taulun museoarvo perustuu ihan johonkin muuhun. Tauluun liittyy omituinen kuriositeetti: pitsiliina ja Donald Trump. Mikä yhteys pitsiliinalla ja Donald Trumpilla on keskenään? Tässä tapauksessa vastauksen saa helposti selville.

Sain amanuenssi Mikolta tehtäväksi merimuseon seuraavaa näyttelyä varten etsiä museon arkistoista tiettyjä asiakirjoja ja kirjeitä, jotka on tallennettu osa paperisina ja osa digitoituina. Sinnikkäästi Mikon opastuksella yritin painaa mieleeni, miten ensin haetaan arkistoluettelosta osa tiedoista, sitten etsitään arkistotunnuksella tietoja toisesta luettelosta. Kun luetteloiden ja tiedostojen selvitystyö oli tehty, oli aika mennä arkistohuoneeseen. Rivissä olevien asiakirjasalkkujen ja mappien joukosta löysin kaipaamani. Jälleen kerran puin valkoiset hansikkaat käteeni ja avasin arkistokansion. Jälleen kerran tuntui, että olin ajan merkityksellisyyden äärellä. 

Saman tunteen koin, kun tarkoitukseni oli tutkia digitoiduista asiakirjoista tulevaa museonäyttelyä varten oleellisia yksityiskohtia. Tietokoneen ruudulle ilmestyivät 1930-luvulta erään laivan raumalaisen päällikön kirjeet kotiin vaimollensa. Aloin lukea kirjeitä, yritin etsiä sopivia kohtia ja eläydyin kirjeiden tapahtumiin ja kertomuksiin. Aikoinaan dokumentoinnista saatu aineisto välitti tietoa entisajan maailmasta. Ajan merkityksellisyyden äärellä olin nytkin.

Museotyö ei ole vain silkinhienoa glamouria eikä museoarvoltaan arvokkaiden museoesineiden, objektien käsittelyä. Se ei ole vain tutkimusta mielenkiintoisten arkistojen kätköissä eikä aineisto- ja tietopyyntöjen selvittämistä. Museotyö Rauman merimuseossa on myös painavien laatikkolaivojen kantamista ja varastointia, museovarastojen järjestelemistä sekä lamppujen vaihtamista näyttelyvitriineihin. 

Rauman merimuseossa se on myös kulkemista ala- ja yläkerran väliä niin monta kertaa päivässä, että parhaat museotyön jalkineet ovat lenkkitossut. Jos vielä päivän aikana kiipeää useamman kerran kierreportaita pitkin merimuseon torniin, museotyö jättää varmasti jäljet.

Marja Tanhuanpää

FM sekä museofani ja tuleva museologi

Modernia merenkulkua – Uusvanha merenkävijä mietiskelee: KOULUTUS

Toivotamme ilolla tervetulleeksi merenkulun uusvanhan opiskelijan ja raumalaisen monitaiturin, joka kirjoittaa merenkulun koulutuksen aiheista opiskelijan ja alanvaihtajan näkökulmasta! 

Kuvat ja teksti: Rami Kurki 

Rauman merimuseon epävirallinen Facebook-profiili Kaskisukeltaja Wikholm kysyi, löytyisikö minulta aineksia merimuseon Painolastina-blogiin. En epäröinyt hetkeäkään – tyypillisesti aina ensin sanon, että totta kai ja sitten alan vasta miettiä, miten tämä nyt sitten pitäisi toteuttaa. Kesti kuitenkin muutaman kuukauden ennen kuin sain kiinni siitä, mitä lisättävää minulla olisi tähän aiheeseen. 

Olen 45-vuotias merenkulkuoppilaitoksen oppilas – tai nykyään koulu on nimeltään Satakunnan Ammattikorkeakoulu ja opintolinjana on Sea Captain’s Degree Programme. Olen vasta aloittanut viime syksyllä, joten kokemukseni aiheesta on kovin ohutta – siksi kesti aikansa myös löytää oma ääneni tähän blogiin. Kun en ole merenkulun historiaakaan opiskellut, vaan tutustunut siihen romanttisten linssien läpi kaunokirjallisuuden ja elokuvien kautta, minulla ei ole oikein kaikupohjaa lähteä vertaamaan entisaikoja ja nykyaikaa. Se, mitä voin keskusteluun lisätä helposti, on omat odotukseni ja nykypäivän todellisuus. 

Ensimmäinen akateeminen lukuvuosi sisälsi paljon perusasioita; asioita, joita kansainvälinen merenkulkuohjeisto vaatii merenkulkijoiden osaavan ennen laivalle astumista:

pelastus- ja palokoulutusta, ensiapua, turvallisuuskoulutusta, ympäristönsuojeluun liittyvää ohjeistusta ja sääntelyä, merenkulun sanastoa (joka muuten on ihan oma maailmansa – kaksi komennusta laivalla ja vieläkin törmään sanoihin, jonka merkityksistä minulla ei ole mitään käsitystä. Menen Frendien Joeyn filosofian mukaan:”you see a thing, you hear a word – that’s what it is!”), algebraa ja geometriaa, solmujen tekoa, hitsausta ja tietenkin paljon navigointia. Paljon jäi mainitsemattakin. 

Navigointi oli tosiaan ensimmäisen vuoden pääasiallisin oppiaine – eikä ihme – sehän on lähtökohta merenkululle. Tässä vaiheessa on tähdellistä huomauttaa, että kysymyksessä oli ”terrestrial navigation” ja tulevina vuosina lisäämme siihen taivaankappaleiden mukaan navigoinnin. 

Navigointi on juuri niin romanttista kuin miltä se elokuvissa näyttää: Merikortit, harppi, kompassi ja viivaimet ovat tehokkaassa käytössä. Mutta navigointi on myös vaativaa; koska maapallo ei ole lättänä (vaikka tällekin on nykyään uskojansa), merikortit ovat lähtökohtaisesti vääristyneitä – tämä vääristymä pitää korjata. Maapallon magneettikenttäkään ei ole ihan niin yksinkertainen kuin peruskoulun liikuntatunnilla suunnistuksen opettaja antoi ymmärtää. Itse asiassa erilaisia korjauslaskelmia ja niiden yhdistelmiä tuntuu olevan enemmän kuin saksan kieliopissa poikkeuksia.

Opittavaa on paljon ja pelko siitä, että yksityiskohdat hämärtyvät nopeasti, jollei opittuja taitoja laiteta käytäntöön, on todellinen. Se on todellinen, koska kylmä tosiasia on, että nykyajan laivat ovat varustettu tietokoneilla, jotka tekevät samat laskelmat ja reittisuunnitelmat kartalle sadasosasekunneissa. Ja näillä tietokoneilla on sitä enemmän varmistuksia ja varajärjestelmiä, mitä suuremmasta laivasta on kysymys. Ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että romanttinen navigointi jää varajärjestelmän varajärjestelmän varajärjestelmäksi – harrastukseksi.

Merenkulun opinnot ovat lähes täysin erillään muista opinnoista, pois lukien joitakin matematiikan opintoja, joten vastaavaa, hyväksi luettavaa, on vaikea löytää aikaisemmista koulutuksista – ja se tekee opinnoista erittäin mielenkiintoisia ainakin aikuisopiskelijan silmin. Kaikki oppi on uutta.

Tällainen lyhyt katsaus tällä kertaa – seuraavalla kerralla kerron hieman ensimmäisistä työharjoittelukokemuksistani, joita on ehtinyt jo kertyä mukavasti.

Kokoelmatietoja kaikkien saataville

Teksti ja kuvat: Rauman merimuseon hanketyöntekijä FM Päivi Törmänen

Billnäsin valmistama veistokirves, joka on muistitiedon mukaan ostettu 1930-luvulla Koiviston rautakaupasta. Kirvestä on sotakorvausvuosina 1945–1952 käytetty Hollmingin telakalla laivapuiden veistoon. Esinenumero KK10.

Olen työskennellyt kuluvan vuoden aikana Rauman merimuseon digitointiprojektin parissa. Keskeinen osa projektia on ollut merimuseon hallussa olevan Rauman Koivistokerhon kokoelmaan kuuluvien esineiden tietojen ja valokuvien vieminen merimuseossa käytössä olevaan uuteen kokoelmanhallintajärjestelmään. Samalla myös täydensin ja tarkastin vanhoja luettelotietoja ja valmistelin kokoelmatietojen julkaisua.

Rauman Koivistokerho on koivistolaistaustaisten siirtokarjalaisten ja heidän jälkeläistensä perinneyhdistys. Kerhon jäsenet ovat 1980-luvulla koonneet Hollmingin telakalla sotakorvauskuunareiden rakentamisessa käytettyjä työkaluja, jotka on luovutettu aluksi Rauman museoon säilytettäväksi. Vuonna 2004 esineet on luovutettu Rauman merimuseon haltuun. Kokoelmaan kuuluu laivanrakennustyökalujen lisäksi myös muuta esineistöä.

Seilimaakarin penkki eli purjeneulojan istuin, jota on käytetty istuimena Hollmingin telakalla sotakorvausvuosina 1945–1952 purjeneulonta- ja köysitöissä. Penkki on tehty Hollmingin puusepänverstaalla vuonna 1945. Esinenumero KK47.

Kevään ja kesän aikana vein jokaisen Koivistokerhon kokoelmaan kuuluvan esineen tiedot (kuvailu, historia, mitat, säilytyspaikat yms.) Collecte-ohjelmaan. Sen jälkeen valokuvasin esineet ja siirsin kuvat esinetietojen yhteyteen. Näin ainutlaatuisen aineiston käytettävyys parantuu ja tehostuu esimerkiksi tutkimuksessa ja näyttelytoiminnassa.

Rauman Koivistokerhon monipuoliseen kokoelmaan kuuluu yhteensä 158 erilaista esinettä. Puulaivanrakennuksessa käytettyjen työkalujen ja välineiden lisäksi kokoelmassa on muutamia taloustavaroita, metsätöissä ja sepän pajassa käytössä olleita työkaluja, sukellusvälineistöä sekä merimuseon näkökulmasta hieman erikoisempana sukset ja luistimet! Osa esineistä on peräisin Koivistolta ennen toista maailmansotaa.

Lyijypainot, joita ammattisukeltaja on käyttänyt varusteenaan mm. laivaväylän syventämistöissä ym. sukellustehtävissä. Esinenumero KK 80:4.

Kevään ja kesän aikana digitoimani Koivistokerhon kokoelman esinetiedot ja -kuvat on nyt julkaistu myös Finna-palvelussa - tästä pääset tutkimaan niitä! Finna.fi on hakupalvelu, josta löytyy aineistoja suomalaisista arkistoista, kirjastoista ja museoista; Koivistokerhon esineet ovat nyt tätä kautta kaikkien tutustuttavissa ja katseltavissa.

Finnassa on julkaistu muitakin Rauman merimuseon kokoelmia - ja lisää on tulossa! Kokoelmamme, sekä Forssan museon, Valkeakosken museoiden ja Varkauden museoiden julkaistut kokoelmat, löytyvät helpoimmin osoitteesta piipunjuurella.finna.fi.