perjantai 3. huhtikuuta 2020

Merimiesjuttu viikonlopun ratoksi, olkaa hyvä!


Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme yhteydenoton henkilöltä, joka oli tehnyt 32-vuotisen työuran merillä. Hän oli työskennellyt koko tuon ajan kansimiehistössä, esimerkiksi Nesteen laivoilla pumppumiehenä sekä Vikingillä reilut 20 vuotta pursimiehenä.

Hän oli muutama vuosi aiemmin kirjoittanut muistelmiaan 1960-luvun lopulta pitkään sairaana olleelle ystävälleen ja nyt alkuperäiset kirjoitukset saavat uuden julkaisupaikan Painolastina-blogissa. Tarinat julkaistaan kirjoittajan toivomuksesta nimimerkillä “En sjöman älskar havets våg”. Ensimmäisen tarinan ensimmäinen osa tulee tässä luettavaksenne viikonlopun ratoksi!  Jatkoa on siis tulossa myöhemmin.

ATLAS (RMM2306)

PORTO ALEGRE osa 1

“ATLAS makasi Casablancan redillä 1968 helmikuussa. Olimme vieneet pari salpietarilastia Etelä-Ranskaan. Yllättäen saimme orderit seilata Brasiliaan Porto Alegreen. Suuntasimme keulan Etelä-Atlantille. Edessä oli viikkojen merimatka vanhalla rampilla, joka puksutteli hitaasti eteenpäin.

Ruumajobi oli helvetillinen ja koko laiva oli lannoiteaineen peitossa. Marokossa tavara tuli laivaan elevaattorilla niin kuin torven suusta ja jos vähänkin tuuli, niin se pöllytti salpietaria ympäri laivan. Saimme puhdistella ja levankien kanssa pestä koko laivan. Sitten alkoi ruumajobi: harjasimme kaikki lannoitejätteet kasaan ja lapioimme tynnyriin, joka vietiin vinssillä ylös ja kipattiin mereen. Koko ajan oli paahtavan kuumaa. Sen jälkeen oli vielä ruuman spuulaus. Lastasimme Brasiliassa huonekalulautaa ja siksi lastiruumat piti melkein nuolla puhtaiksi.

Tässäkin laivassa oli sellainen yhteensattuma, - uskomatonta - että kirvesmies oli Kemistä ja vieläpä tutun tuttu. Hän tuli hullun timpermannin tilalle, joka heilui kirveen kanssa. Kemiläinen maksoi kuitenkin minua ennen ulos Atlaksesta.

Pientä vaihtelua saatiin matkaan, kun kävimme bunkraamassa ja provianttia ottamassa Kanariansaarilla. Kerkesimme hyvin käydä myös maissa. Meillä oli myös neljä portugeesilaista ja espanjalaista merimiestä, joista kaksi oli täkillä. Mehän emme Suomeen ajaneet, niin että yhtiö otti ulkomailta merimiehiä laivaan. Siihen aikaan tämä oli laitonta ja miehet olisi pitänyt ottaa aina Suomesta, minkä yhtiö välillä kyllä tekikin. Näiden kahden täkkärin kanssa, jotka muistaakseni olivat portugeeseja, otin tavaksi opetella pari, kolme sanaa joka päivä heidän längvitsiään.

Vihdoin saavuimme Porto Alegreen. Ruumat tarkastettiin tavaranluovuttajan puolelta ja me saatiin pikkuisen jännittää, meneekö ruumajobit uusiksi, mutta ei mennyt. Sitten alkoi lautaa tulla laivaan laivan omien vinssien ja puomien avulla. Meidän homma oli tässä lastauksessa vain surrata kansilasti kiinni, mikä sitten myöhemmin tuli laivaan.

Illalla tietenkin lähdettiin maihin katsomaan kaupunkia. Porto Alegrohan oli aika suuri kaupunki. Vauhtia otettiin satama-cantinasta ja sitten kiertelimme ympäriinsä kaupungilla. Cuba Libreä meni reippaasti. Minusta oli myös kiva yrittää puhua portugeesia sen vähän, mitä osasin. Olinhan kyllä ulkomaalaistäkkärien kanssa harjoitellut.

Laivaan takaisin tullessa oli satama-cantinan tykönä muutama nainen, jotka olivat tulossa laivaan. Olivatko he ilolintuja vai ei - se jäi epäselväksi, mutta rahaa he eivät ottaneet. Yksi näistä naisista iski silmänsä minuun vai oliko se päinvastoin, mutta kuitenkin me tultiin hyvin juttuun. Pyysimme heidät laivaan ja tästä naisesta tuli minun vakituinen seuralainen moneksi päiväksi, mikä kuulostaa hyvältä asialta, mutta tämä meidän suhde alkoi saamaan ikäviä piirteitä, mistä kerron seuraavassa postissa.

P.S. Casablancasta ostin pienen, mustan koiranpennun ja koristeellisen tikarin, mitkä liittyvät seuraavaan juttuun.”





Haluatko kertoa työstäsi merenkulun ammatissa tässä blogissa? Voit lähettää muistelmia menneen työuran varrelta tai kertoa tämän hetkisestä arjestasi merenkulkijana. Lähetä viesti merimuseoon Paula Kuparille: kupari(at)rmm.fi! Kiitos yhteistyöstäsi!

perjantai 27. maaliskuuta 2020

Merenkulkija - kerro kokemuksistasi poikkeuksellisissa olosuhteissa

Vuoden 2020 kevät on poikkeuksellinen. Koronavirus (COVID-19) ja valtioiden pyrkimykset sen leviämisen hidastamiseen vaikuttavat arkeen monin tavoin. Suomessa valmiuslait ovat voimassa ensimmäistä kertaa rauhan aikana.

Kuva: Sakari Leino. Uusikaupunkilaisen Zachariassen-varustamon M/S Kronoborg oli Kuubassa vallankumouksen aikaan vuonna 1958. Kuvassa kaksi yhdysvaltalaista sukellusvenettä Havannassa. RMM26386.

Poikkeuksellinen tilanne vaikuttaa työskentelyyn monilla eri aloilla. Yhteiskunnan kannalta merkittäviin tehtäviin kuuluvat myös merenkulkijat useilla työpaikoilla, muun muassa alusten miehistöt, luotsit, saaristoliikenteen kuljettajat, meriväylien kunnossapitäjät ja VTS-keskusten henkilöstö. Rajoja on suljettu, matkustajien liikkuminen lähes loppunut ja merikuljetusten tärkeys Suomen huoltovarmuuden turvaajana korostunut.

Suomalaiset merenkulkijat ovat kohdanneet poikkeuksellisia olosuhteita myös muulloin kuin koronaviruksen aiheuttaman pandemian aikana. Valtioiden väliset poliittiset kriisit ja epävakaus, kauppasodat ja muut muutokset ovat vaikuttaneet elämään ja työskentelyyn poissa koti-Suomesta.

Merenkulkija
- kerro kokemuksistasi poikkeuksellisissa olosuhteissa, nyt tai aiemmin.
 


Voit kirjoittaa vapaasti tai käyttää apuna seuraavia kysymyksiä:

Miten poikkeuksellinen tilanne on vaikuttanut arkeesi ja työhösi?
Miten tilanne on näkynyt työpaikallasi? Oletko saanut erityistä ohjeistusta?
Ovatko poikkeusolot vaikuttaneet työsi määrään? Jos, niin miten?
Ovatko poikkeusolot vaikuttaneet lähipiiriisi?
Oletko varautunut mahdollisiin muutoksiin jollain tavalla etukäteen?
Millaista keskustelua poikkeustilanteesta käydään työpaikallasi ja lähipiirissäsi?
Millaisia vitsejä tai huhuja olet tilanteesta kuullut? Miltä ne sinusta tuntuvat?
Miten arvelet tapahtumien vaikuttavan työhösi ja työpaikkaasi tulevaisuudessa?

Keruun järjestää Rauman merimuseo. Vastaukset tallennetaan Rauman merimuseon arkistoon. Vastaajien kesken arvomme kirjapalkintoja.

Rauman merimuseo tahtoo olla “merimiesten museo”. Siksi se hankkii, säilyttää, tutkii ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita merimiehistä ja heidän toiminnastaan, niin nykyisistä kuin menneistäkin sukupolvista. Vastaamalla kyselyyn lisäät tietoa ja ymmärrystä merimiehistä ja heidän elämästään. Museoon tallennettu aineisto on jatkossa tutkijoiden käytössä ja museo voi hyödyntää sitä näyttelyissään ja muussa toiminnassaan.

Vastausohjeet

Kirjoita omalla tyylilläsi, niin pitkästi kuin haluat. Voit liittää vastaukseesi myös valokuvia, äänitteitä, videoita, kuvakaappauksia tai aiemmin tehtyjä muistelutekstejä ja haastatteluita. Lähetäthän vain sellaista aineistoa, jonka lähettämiseen sinulla on oikeus ja/tai lupa.

Vastauksesi tallentamiseksi tarvitsemme sinulta luvan aineiston arkistointiin ja aineiston käyttöön. Voit käyttää oheista lomaketta tai kirjoittaa luvan vastaukseesi. Esimerkiksi: “Annan luvan lähettämäni aineiston arkistointiin Rauman merimuseon kokoelmiin sekä aineiston käyttöön tutkimuksessa ja muussa Rauman merimuseon toiminnassa.”

Lähetä vastauksesi 18.6. 2020 mennessä:

sähköpostilla osoitteeseen keruu@rmm.fi
  • Ellet kirjoittanut lupaa suoraan vastaukseesi, liitä mukaan lupa lähettämäsi aineiston arkistoimiseen Rauman merimuseon arkistoon nimellä tai nimimerkillä sekä yhteys- ja taustatiedot. Voit käyttää linkistä avautuvaa lomaketta.
tai postitse osoitteeseen Rauman merimuseo, Kalliokatu 34, 26100 Rauma
  • Ellet kirjoittanut lupaa suoraan vastaukseesi, liitä mukaan lupa lähettämäsi aineiston arkistoimiseen Rauman merimuseon arkistoon nimellä tai nimimerkillä sekä yhteys- ja taustatiedot. Voit käyttää linkistä avautuvaa lomaketta.

Lisätietoja kyselystä ja aineiston käytöstä antaa museonjohtaja Anna Meronen, meronen@rmm.fi

Vastausten arkistointi ja käyttö

Rauman merimuseo käsittelee keruuaineistoon liittyviä henkilötietoja EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen (2016/679) ja tietosuojalain (1050/2018) mukaisesti yleisen edun mukaisia arkistointitarkoituksia varten. Keruuaineisto, sen luettelointitiedot ja niihin liittyvät henkilötiedot säilytetään arkistointitarkoituksessa pysyvästi ja voidaan asettaa vapaasti käytettäväksi lainsäädännön sallimassa laajuudessa. Rauman merimuseossa aineistojen käyttäjiltä edellytetään Hyvän tieteellisen käytännön (TENK) noudattamista ja käyttäjät sitoutuvat toimimaan museon käyttöehtositoumuksen mukaisesti. Käsiteltäessä henkilötietoja yleisen edun mukaisia arkistointitarkoituksia varten tietosuoja-asetuksen mukaiset rekisteröidyn oikeudet eivät pääsääntöisesti sovellu.


perjantai 20. maaliskuuta 2020

Kuukauden soittolista / Paula, osa 1


Rauman merimuseon henkilökunnasta kukin vuorollaan suosittelee tunnelmaan sopivaa musiikkia kuunneltavaksi ennen museovierailua tai vaikkapa museokäynnin soundtrackina omalta laitteelta (kuulokkeiden kera). Toisena on vuorossa amanuenssi Paula Kupari, jonka suositukset tulevat vähintäänkin kummalliseen saumaan yhteiskuntamme historiaa: Elämme parhaillaan koronaviruksen muuttamaa ja rajoittamaa arkipäivää myös Suomessa. Tästä johtuen muun muassa Rauman merimuseo pitää näyttelynsä toistaiseksi suljettuina yleisöltä.

Liittyneekö vallitsevaan tilanteeseen, että kovin mollivoittoiselta soittolistalta löytyy kokemuksia eristäytyneisyydestä ja ulkopuolisuudesta sekä tarina merionnettomuudesta? Jotta lista ei olisi äitynyt liian masentavaksi, päätimme katkaista kierteen ja julkaista loppuosan hieman myöhemmin. Kuuntele Paulan suositukset alta Youtube -videoina!

Jimmy Träskelin: Neito ja majakanvartija



Museon sisääntuloaulassa, pääoven yläpuolella, on Säpin majakan vuonna 1873 Ranskassa rakennettu loistokoneisto. Se poistettiin majakasta vuonna 1962, jolloin viimeinen Säpin majakkamestari jäi eläkkeelle. Tämän jälkeen majakan loistokoneisto automatisoitiin, jolloin sen toiminta ei enää edellyttänyt vakinaista asumista majakkasaarella. Vaikka Säpin saari onkin suhteellisen kookas majakkasaareksi, on siellä asuminen varmasti vaatinut tietynlaista luonnetta ja eristäytyneisyyden sietämistä. 

Muusikko Jimmy Träskelinin tuotantoa olevassa laulussa syrjäisen, nimeltä mainitsemattoman saaren majakanvartija saa haverin johdosta seurakseen neidon, joka ei totukaan majakan yksinäisyyteen ja rauhaan. Tarina kerrotaan koruttomasti - laulun, jalan tahdinpoljennon ja taiturimaisen huuliharpunsoiton avulla - ja sen loppu on, kuten arvata saattaa, surumielinen. Elämässään Hangosta Kokkolaan kulkeutuneen Träskelinin laulu löytyy “Tuulisen kylän poika” -nimiseltä pitkäsoitolta, joka julkaistiin vuonna 2011. Levyn on julkaissut Kansanmusiikki-instituutti. Vinkkinä vielä: Levyllä soittaa harmonia raumalaislähtöinen muusikko Eero Grundström.

Aija Puurtinen & Brooklynin satu: Maantie


Raumalainen kunnallisneuvos J. W. Söderlund osti kolmimastoisen rautafregatti Winefredin Raumalle vuonna 1894. Hankintahetkellä laiva oli toinen Suomeen ostettu metallirunkoinen purjealus ja suurin suomalainen purjelaiva. Ennen raumalaiseen omistukseen siirtymistään laiva oli kuljettanut siirtolaisia muun muassa Euroopasta Australiaan, josta oli löydetty vuonna 1851 ensimmäisen kerran kultaa. Liverpoolilainen Sharples & Company tilasi laivan Australian siirtolaisliikenteeseen kaupungin läheisyydessä sijainneelta H. Cram & Companyn telakalta. Winefred-aluksen voit löytää muun muassa Purjelaivasalin seinältä sekä hienon pelastusrenkaan muotoisen pienen matkamuistomaalauksen Keulakuvasalin ikkunanpuoleisesta vitriinistä. 

Suomessa Australian siirtolaisuutta tunnetumpaa lienee Amerikan siirtolaisuus erityisesti 1800-luvun loppupuolelta 1900-luvun alkuvuosiin, jolloin Pohjois-Amerikkaan lähti Suomen Siirtolaisinstituutin mukaan yli 300 000 henkilöä. Vilkkain lähtöalue Suomessa oli Pohjanmaa. 

Oma eteläpohjalainen isoisoäitini löytyi New Yorkin Ellis Island -vastaanottokeskuksen rekistereistä, todennäköisesti myös isoisoisäni löytyi asiakirjoista. Anna Kupari (s. 1878 Ylihärmä, k. 1965 Ylistaro) oli rekisteröity Anchor Line -varustamon Columbia-laivalla saapuessaan Ellis Islandin kirjoihin 21.7.1902 vihittynä vaimona, joka oli seuraamassa edellisvuonna saapunutta miestään Amerikan ihmemaahan. Isoisäni syntyi Amerikassa runsaan kahden vuoden kuluttua Annan maahantulosta. Rekisterikuvasta löysin Annan riviltä kaksi. Suosittelen lämpimästi tutustumaan Ellis Islandin säätiön verkkosivustoon: Hakujen tekeminen on nopeaa ja ilmaista!

Pitkän linjan blues- ja roots-muusikko Aija Puurtinen Brooklynin satu -orkesterinsa kanssa levytti jo toisen teemalevyn (Lännen maata, julk. 2019), jossa uitiin amerikansuomalaisten siirtolaisten nahkoihin. Kappaleiden sanoittajana toimi myös tällä levyllä Perttu Hemminki ja laulukieliksi valikoitui niin englanti kuin finglish eli lainasanoilla maustettu suomen kieli. Kappaleet ovat Aija Puurtisen sävellyksiä ja sovittajaksi on merkitty koko Brooklynin satu -orkesteri (Huom: Mukana jälleen raumalaislähtöinen Eero Grundström soittamassa matkaharmonia ja huuliharppua!). Levyn laulut kertovat tarinaa sukupolvet ylittävästä kaukokaipuusta, juurettomuudesta ja ikävästä paikkaan, joka ei välttämättä ole tuttu kuin vanhempien tarinoista. Maantie-kappale on kaunis 6/8-poljentoineen. Selina Sillanpään viulumelodiat leijuvat suloisenkirpeän tunnelman yllä.

Hootenanny Trio: 28



Arkkiveisuksi tai -viisuksi sanottiin laulua, joka kertoi merkittävistä tai oudoista tapahtumista (kuten Titanicin tuho, luonnonmullistukset ja rikokset) tai henkilökohtaisista kokemuksista. Arkkiveisut välittivät tietoa ja muokkasivat maailmankuvaa. Suomalaisen arkkiveisutuotannon kulta-ajaksi on määritelty vuosikymmenet 1870-1920. Arkkiveisuja julkaistiin tuolloin paljon, ja niiden suosio kansan keskuudessa kasvoi suureksi. Viisuja levitettiin irtonaisille arkeille painettuina ja ne toimivat ikään kuin aikansa lööppiuutisina. Kansalliskirjaston arkkikirjallisuuden kokoelmassa on noin 1750 hengellistä ja 4850 maallista arkkiveisua.

Titanicin tragedia poiki Suomessa joukon arkkiveisuja, jotka käsittelivät laivaa, sen epäonnista neitsytmatkaa sekä itse haaksirikkoa laajasti. Arkkiveisuissa etsittiin tapahtuneelle myös syitä ja syyllisiä sekä kysyttiin, mitä onnettomuudesta tulisi ottaa opiksi. (Lisätietoa: doria.fi ja ennenjanyt.net/2019/12/surman-laiva-kuolon-pursi-suomalaiset-titanic-arkkiveisut)


Hootenanny Trion kappale “28”, joka tunnetaan myös nimellä “Rauman balladi”, kertoo arkkiveisuperinteen hengessä Raumalla 8. joulukuuta 1964 tapahtuneesta yhteisöä - ja koko maata - ravistaneesta merionnettomuudesta. Puolustusvoimien kuljetusalus K8 törmäsi Rauman sataman alueella yhteen hinaaja Rauma II:n kanssa kohtalokkain seurauksin. Veneessä olleesta 41 henkilöstä 28 menehtyi. Merimuseon arkistossa on kyseisestä onnettomuudesta muun muassa yhden henkilön keräämä mittava lehtileikekokonaisuus. 

Olkoon listan osa 2 enemmän duuria kuin mollia! 

perjantai 7. helmikuuta 2020

Kuukauden soittolista / Mikko

Uusi sarja alkaa!

Rauman merimuseon henkilökunnasta kukin vuorollaan suosittelee tunnelmaan sopivaa musiikkia kuunneltavaksi ennen museovierailua tai vaikkapa museokäynnin soundtrackina omalta laitteelta (jos niin teet, ole kiltti ja käytä kuulokkeita!).

Ensimmäisenä on vuorossa kokoelma-amanuenssi Mikko Aho, jonka suositukset eivät ole niinkään perinteisiä merimieslauluja kuin merenkulun ja siihen liittyvien ilmiöiden historiaa käsitteleviä... tai no, ainakin sivuavia kappaleita.

Kuuntele Mikon suositukset tästä Spotify -soittolistana tai alta youtube -videoina!


Alkusoitto: Pixies / Stormy Weather

Kun lähtee merille, on hyvä tehdä valmistelut myrskyn varalta.

Uskomukset ja merimiestarinat: Iron Maiden / Rime of the Ancient Mariner

Merimiehillä on vuosisatojen aikana ollut erilaisia uskomuksia, jotka toiset ovat ottaneet enemmän, toiset vähemmän vakavasti. Merimuseon keulakuvahuoneen albatrossia katsellessa voi pohtia, miksi jotkut uskoivat että albatrossin tappamisesta seuraisi mitä kammottavin kirous, ja kuunnella Samuel Taylor Coleridgen runoon perustuvaa Iron Maidenin eeppistä kauhutarinaa.

Merimiesammatti ja työolosuhteet: Sehr Schnell / Orja

Keulakuvasalissa ja isossa salissa on esillä muun muassa aineistoja, jotka havainnollistavat merimiehen työn ja työolosuhteiden muutosta. Monet asiat ovat muuttuneet parempaan suuntaan, mutta tuskin merimiesten elämä nykyäänkään täydellistä on. Niin huonosti heillä ei kuitenkaan varmasti mene kuin antiikin Rooman kaleeriorjalla, jonka ajatuksia helsinkiläinen punkyhtye esittelee mustan huumorin kautta.

Merimiesperinteet: Dropkick Murphys / Rose Tattoo

Ison salin merimieperinnevitriinissä esitellään muun muassa merimiestatuointeja niin esineiden kuin kuvienkin kautta. Jotkut ovat yhdistäneet tatuointeihin syvällisiä merkityksiä, toiset ovat ottaneet niitä ennemminkin siksi, että pitäneet niitä hienon näköisinä tai koska ovat ajatelleet tosi merimiehen vain kuuluu olla tatuoitu. Tatuointien tarinoita ja merkityksiä on hyvä pohtia amerikanirlantilaisen kelttimäiskeen säestyksellä.

Merimiesten siirtolaisuus: The Pogues / Thousands are Sailing

Perinnevitriinissä ja sen ympärillä (sekä ison salin katossa) voi nähdä erilaisia merimiesten maailmalta Raumalle tuomia matkamuistoja. Jotkut eivät kuitenkaan palanneet kotiin, vaan jäivät matkoillaan siirtolaisiksi esimerkiksi Pohjois-Amerikkaan tai Australiaan. Heidän kohtaloihinsa syventyessä jatketaan kelttipunklinjalla: irlantilainen Pogues kuvaa kauniisti niin koti-ikävää kuin uuden maailman mahdollisuuksiakin.

Vapaa-aika maissa: Jacques Brel / (Dans le port d')Amsterdam

Matkamuistot kertovat myös vapaa-ajanvietosta maissa. Viime vuosikymmeniin asti merimiehet saattoivat viettää pitkiäkin aikoja satamakaupungeissa, sillä lastin purku ja lastaus kesti toisinaan hyvinkin kauan. Maissaolot olivat tervetullutta vaihtelua pitkien merimatkojen jälkeen, mutta vieraissa satamissa merimiehiä sattoivat vaania monenlaiset vaarat. Legendaarinen belgialainen laulaja-lauluntekijä maalaa tummilla sävyillä kuvan merimiesten kohtaloista Amsterdamissa.

Konelaivat ja laivanrakennus: Kraftwerk / Metal on Metal

Ison salin laivanrakennusnurkkaukseen sekä höyrylaivamalleihin tutustuessa voi syventyä suurteollisuuden vaikuttavaan maisemaan, valtavien koneiden voimaan ja niitä hallitsevien ihmisten osaamiseen. Elektronisen musiikin pioneeriyhtyeen kappaleessa voi kuulla niin metallin pauketta, hammaspyörien kirskuntaa, höyryn pihinää kuin sähkömoottorien surinaakin - ja ehkä myös työvuoron päättymisestä ilmoittavan pillin?

Hylkyhuone: Dio / Holy Diver

Mitä mieltä olette, mahtaako tämä klassikko kertoa Hylkyhuoneessamme asustavasta Kaskisukeltaja Wikholmista?
Kaskisukeltaja Wikholm (oikealla) ilmapumppuineen (vasemmalla). Kuva: Kari Mankonen.



torstai 6. helmikuuta 2020

Blogin aihealueet laajenevat monipuoliseen merenkulun museon toimintaan - ensimmäinen puheenvuoro TET-harjoittelija Kasper Altinkilla


Painolastina-blogi perustettiin alunperin yhtä Rauman merimuseon nykypäivän merenkulun tallennusmatkaa varten. Päätimme ottaa blogin uudelleen vesille seitsemän vuoden telakoinnin jälkeen. Olkoon Painolastina-blogi paikka painavammalle sanalle ja kevyemmälle kommentoinnille liittyen merenkulkuun, sen historiaan, merimiehiin, merimuseotyöhön ja kaikkeen edelliseen liittyvään (tai liittymättömään)!


Raumanmeren peruskoulun 9.-luokkalainen Kasper Altink oli tammikuun lopussa merimuseossa viikon ajan TET-jaksolla eli työelämään tutustumassa. Museotyöhön Kasper sai tuntumaa vaihtelevien käytännön tehtävien avulla, mutta myös pienimuotoisella kirjoitelmalla hänen valitsemastaan kiinnostavasta merihistoriallisesta aiheesta. Muutaman päivän aikana, muiden töiden lomassa, Kasper sai aikaan alla olevan, varsin mallikkaan, selvityksen kronometrin käytöstä. Kiitos hyvästä TET-jaksosta Kasperille!

Kronometri / Rauman merimuseo RMM0001
Kronometrin käyttäminen navigoinnissa
Kasper Altink

Merenkulun tärkeyttä ei voida kiistää, noin 11-12 miljardia tonnia rahtia kulkee vuosittain meriteitse ympäri maailmaa eikä tämä tule todennäköisesti muuttumaan pitkään aikaan, sillä määrä on ollut tasaisessa kasvussa. Nykyään merenkulku on niin yleistä ja navigointi helppoa mitä modernimpien systeemien ansiosta, ettei tule laivalla matkustaessa ajatelleeksi esimerkiksi haaksirikkoutumista tai navigointivirheestä johtuvaa lisäviikkojen vaaraa merellä. Se minkä nykyään voi nähdä useimmissa tapauksissa GPS:n avulla joutui joskus laskemaan itse eikä käytännöllisen tarkkoihin laskuihinkaan ollut välineitä ennen 1750-1760-lukuja.

Oman sijainnin mittaaminen merellä vaatii tiedon leveys- ja pituusasteista. Leveysasteen saa selville mittaamalla jonkin tähden korkeuskulman (tähden ja horisontin muodostama kulma) sen ollessa korkeimmillaan taivaalla (mittaamiseen käytetään yleisimmin sekstanttia, kvadranttia tai oktanttia), tuon kulman aste on mittaajan leveysaste eli latitudi. Pituusasteen taas saa selville tarkan kellon (kronometrin) avulla. Kronometri säädetään ilmoittamaan tietyn kaupungin aikaa useimmiten Greenwichin meridiaanin eli kansainvälistä aikaa. Kun aurinko on laivan näkökulmasta korkeimmillaan, verrataan aikaa Greenwichin (tai jonkin muun kaupungin) aikaan, tunnin ero vastaa 15 asteen eroa pituuskulmassa. Jos lasketaan aikaa jostain päin maailmaa, jossa aurinko on korkeimmillaan tarkalleen 2 tuntia Greenwichin aikaa edellä, on aikaero +2 tuntia (kello olisi 10.00 Greenwichissä samalla kun aurinko on korkeimmillaan mittaajan olinpaikassa) ja tunti vastaa 15 astetta leveyssuuntaan, joten sen paikan longitudi olisi tarkalleen 30 astetta.

Toinen vaihtoehtoinen tapa on laskea longitudi astronomisen navigoinnin, eli sijainnin määrittämisen jonkin taivaankappaleen avulla. Pituusasteen voi mitata esimerkiksi pelkän sekstantin ja merialmanakan avulla, mutta se on vaikeampaa, joten yleisesti käytetään sekstanttia ja kronometriä molempia, sekstanttia auringon kulman varmistamiseen (mahdollisimman tarkkoja vastauksia varten laske longitudi auringon ollessa tarkalleen 90 asteen kulmassa) ja kronometriä longitudin mittaamiseen.


Kuva oikealla: Sekstantti kansallisen perinnön instituutissa Bukarestissa, Romaniassa http://clasate.cimec.ro

Ongelmana longitudin mittaamiselle oli, että tarpeeksi tarkkaa kelloa tai tietoa taivaankappaleista ei ollut saatavilla ollenkaan ennen 1760-lukua ja silloinkaan ei sitä välttämättä voinut saada, tai ei ainakaan edulliseen hintaan. Useimmat kellot jätättivät useita minuutteja päivässä, kun suurin sallittu määrä olisi ollut 6 sekuntia vuorokaudessa. Suurin este tällaisen kellon keksimiselle oli se, että kello ei kestänyt laivalla esiintyviä olosuhteita, laivan keinuminen esti heiluri-, liipotin- ja ankkurimekanismia käyttävien kellojen kunnollisen toiminnan ja kylmyys ja kuumuus ohensivat tai paksunsivat rataskellojen öljyjä, aiheuttaen niiden ajan kulkevan hitaammin tai nopeammin.

Englantilainen kelloseppä John Harrison alkoi kehitellä kelloa, joka pysyisi tarpeeksi tarkassa ajassa longitudin mittaamiseen. Oman kiinnostuksen lisäksi Harrisonia motivoi Ison-Britannian meriviraston vuonna 1714 asettama 20 000 punnan palkinto henkilölle, joka kehittää tavan mitata longitudin 50 km tarkkuudella motivoimana,  John Harrison oli saanut kehiteltyä vuoteen 1737 mennessä ensimmäisen kronometrinsä ja suurin osa longitudilautakuntaa oli vaikuttunut hänen kellostaan, mutta Harrison ei ollut itse tyytyväinen ja paljasti kellonsa viat, sekä pyysi rahoitusta uuden paremman kellon kehittämiseen. Harrison kehitteli vielä 2 kelloa ennen kuin oli viimein tyytyväinen hänen H4 kronometriinsä yli 30 vuoden kehittelyn jälkeen vuonna 1759. Harrisonilla oli myös joukko vastustajia; tiedemiehiä ja tähtitieteilijöitä, jotka eivät uskoneet Harrisonin kronometrin olevan oikea tapa laskea longitudia, usein uskoen itse astronomisen mittaustavan olevan parempi. Loppujen lopuksi 1760-luvun loppupuolella molemmat tavat todettiin tarpeeksi hyviksi tavoiksi mitata longitudi, mutta kronometriä oli kallis ja vaikea saada ennen 1800-lukua.


Kuva vasemmalla: Kronometri vuodelta 1840. Kronometri on The Museon in The Hague -museon omistama https://www.museon.nl/nl



Lähdeluettelo:

https://astro.unl.edu/naap/motion1/tc_finding.html
http://www.thegreenwichmeridian.org/tgm/articles.php?article=9
Sobel, Dava (suom. Pietiläinen, Kimmo). Longitudi. Art House 1996.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Miltä merimiehen elämä näyttää?


Ennen matkaa asetin itselleni tutkimuskysymyksen: "Millaista on merimiehen elämä vuonna 2013 ja mitä merimiehet itse siitä ajattelevat?". En tietenkään pysty antamaan siihen mitään yleistä, pätevää vastausta, olihan minulla tutkittavana vain yksi laiva ja kymmenen merimiestä. Joitain havaintoja ja vaikutelmia uskaltaudun silti kirjaamaan.

Lähtö Helsingborgista oli haastava. Satama-altaaseen kerääntynyt jää painoi Marjattaa takaisin laituriin. Lähtö oli suoritettava perä edellä, ja lähellä takana oli suurikokoinen RoRo-rahtialus Antares, johon ei tietenkään sopinut törmätä. Tämän kuvan ottohetkellä pahin oli jo ohi, minkä yliperämieskin voi helpottuneena todeta.

Niin sanotulla suurella yleisöllä saattaa usein olla hieman romanttinen kuva merimiehen elämästä. Kaukaisia satamia, eksoottisia maisemia, tyttö joka satamassa ja vauhdikkaita iltoja merimieskapakoissa. Tällainen merimieselämä on jäänyt menneisyyteen. Voisi varmaan sanoa, että jos haluaa työnsä ohessa nähdä maailmaa, ei kannata ainakaan merimieheksi ryhtyä.

Satamissa vietetään yleensä vain muutamia tunteja, ja usein se aika on merimiehille kiireistä työtä. Vaikka aikaa kaupungilla käyntiin jäisikin, moni merimies käyttää vapaahetkensä mieluummin lepoon - ja ymmärrän heitä hyvin. Eräs haastattelemistani merimiehistä kertoi olleensa Marjatalla töissä puoli vuotta, eikä sinä aikana ollut käynyt maissa lainkaan laivan ollessa satamassa.

Kun kysyin, mitä hyviä ja huonoja puolia merimiehet työssään nykypäivänä näkevät, lähes jokainen nimesi työ- ja vapaa-ajan rytmityksen sekä hyväksi että huonoksi puoleksi. Marjatalla, kuten useimmilla suomalaisilla laivoilla, törni eli työjakso kestää 4 tai 6 viikkoa, ja sitä seuraa 4 tai 6 viikon pituinen vapaavuoro.

Puolitoista kuukautta on pitkä aika olla pois kotoa, varsinkin jos perheessä on pieniä lapsia. Merimies joutuu usein olemaan poissa läheistensä luota, oli sitten joulu, oman lapsen syntymäpäivä tai parhaan ystävän häät. Toisaalta vapaajaksotkin ovat pitkiä. Eräs Marjatalla haastattelemani kuvasi asiaa näin: "Kun olen kotona, voi joka päivä olla sunnuntai, jos niin haluan". 

Matkani Marjatalla kulki vilkasliikenteisiä väyliä pitkin. Muuta laivaliikennettä oli näköetäisyydellä lähes koko ajan. Tämä kuva on otettu lähestyessämme Rotterdamia.

Jotta viihtyy merimiehenä, täytyy nähdäkseni olla luonteeltaan melko joustava ja sopeutumiskykyinen. Omassa työssäni vietän työtovereitteni seurassa hieman alle 8 tuntia päivässä, eikä heidän tarvitse kestää minua iltapala- tai aamukahvipöydässä eikä viikonloppuisin yleensä lainkaan. Merimiehet sen sijaan ovat tekemisissä laivatovereidensa kanssa koko päivän joka päivä. Kovin epäsosiaalinen ei siis voi olla. Toisaalta omaan hyttiin voi mennä ja oven sulkea, jos haluaa olla omissa oloissaan - kukaan ei häiritse toista ilman hyvää syytä.

Havaintojeni perusteella Marjatalla oli oikein hyvä yhteishenki. Vapaa-aikana löytyi aina juttuseuraa jos halusi. Välillä katsottiin yhdessä esimerkiksi Merimiespalvelutoimistosta (MEPA) lainattuja elokuvia. Myös haastatteluissa Marjatan tunnelmaa ja porukkahenkeä kehuttiin - jotkut olivat toisina aikoina toisissa laivoissa kokeneet huonompaa.

Sopeutumiskykyä tarvitaan myös työaikojen suhteen. Laivalla ollaan töissä ympäri vuorokauden, ja jollekin aina sattuu vahtivuoro yöaikaan. Esimerkiksi Terneuzenista Marjatta lähti aamuyöllä, ja Rotterdamiin saavuttiin iltapäivällä. Monen miehen työpäivä venyi aamukolmesta kello viiteen illalla. Viikonloppu ei Marjatalla näy kuin lauantain pihvi-illallisena.

Merikartta ja laivapäiväkirja komentosillalla.
Kun olen aiemmin työssäni tutustunut menneisyyden merimiesten elämään, en malta olla arvioimatta, mikä nykyään on paremmin tai huonommin. Ruoka laivalla ainakin on nyt parempaa kuin purjelaivakaudella, jolloin raaka-aineilta vaadittiin vain yhtä ominaisuutta, hyvää säilyvyyttä. Tästä olen aiemmassa blogikirjoituksessani jo kertonutkin.

Toisen suuren parannuksen merimiesten elämään on tuonut tietotekniikan kehitys. Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten sai merimiehen kotiväki odotella kirjeitä pahimmillaan jopa kuukausien ajan. Nykyään voi yhteyttä pitää käytännössä reaaliajassa. Marjatalla pääsi lähes koko matkan ajan verkkoon omalla tietokoneella tai älypuhelimella. Siinä missä purjelaiva-ajan merimies oli poissa kotoa vähintään kuukausia, usein jopa vuosia, pääsee nykymerimies kotiin "vain" viikkojen poissaolon jälkeen.

Voi varmaankin sanoa, että viimeisten vuosikymmenten aikana merimiehen elämä on muuttunut enemmän maissa työskentelevien elämän kaltaiseksi - hyvässä ja pahassa. Yllä mainittujen asioiden lisäksi  esimerkiksi työturvallisuus on parantunut merkittävästi. Toisaalta merimiesromantiikan voi sanoa kadonneen kokonaan. Merimiehenä on nykyään ehkä hieman tylsempää kuin joskus ennen.

Kirjoittaja Marjatan keulakannella tarkkailemassa Merenkurkun jäätilannetta.
Itse ehdin kahden viikon aikana kokea lähinnä merielämän valoisia puolia. Minulle tietysti kaikki laivalla näkemäni oli uutta ja mielenkiintoista. Opin ymmärtämään monia asioita, mistä on hyötyä työssäni merimuseossa. Kiitän työnantajaani Rauman merimuseota sekä Langh Shipia, Marjatan omistajaa, jotka tarjosivat minulle tämän tilaisuuden.

Kiitokset myös blogin lukijoille - teitä on ollut paljon enemmän kun uskalsin toivoakaan. Kiitos myös kysymyksistä ja kommenteista. Niitä voi toki esittää edelleen, vaikka tämä jääkin luultavasti blogin viimeiseksi kirjoitukseksi.

Ennen kaikkea kiitän Marjatan miehistöä, kaikkia kymmentä joiden kanssa sain purjehtia. He suhtautuivat laivalla olooni hämmästyttävän ystävällisesti, vastasivat kärsivällisesti jatkuviin kysymyksiini ja auttoivat kaikin tavoin minua tutkimustyössäni. Heidän ansiostaan kahden viikon matkastani tuli elämys, jota jaksan muistella vielä vuosien päästäkin!

torstai 31. tammikuuta 2013

Äärimmäiset olosuhteet

Helsingborgista lähdön jälkeen Marjatalla järjestettiin pelastusharjoitukset. Niitä pidetään laivoilla säännöllisesti, ja tarkoitus tietysti on, että hätätilanteessa kaikki tietävät miten toimia ja mistä tarvittavat välineet löytyvät. Merenkulkuun, kuten kaikkeen ihmisen toimintaan, sisältyy vaaroja. Toisaalta laivalla on turvana paitsi välineistö, myös merimiehet jotka on koulutettu toimimaan erilaisissa ongelmatilanteissa.

Puolimatruusi pelastusveneessä. Kuten ilmeestä voi päätellä, on kyseessä harjoitus. Marjatassa on niin sanottu free fall -pelastusvene, jonka voi laskea pudottamalla laivan perästä hyvinkin huonoissa olosuhteissa. Vene on varustettu hätämuonalla ja juomavedellä sekä mm. kalastusvälineillä sekä tutkaheijastimella, joka parantaa sen näkyvyyttä apuun tulevien alusten havaintolaitteissa.
Eilen pääsimme perille Tornioon juuri ennen vuorokauden vaihtumista. Omin voimin tosin ei Marjatta sinne olisi päässyt. Viimeiset tunnit kuljettiin jäänmurtaja Kontion perässä. Muutkaan laivat eivät päässeet Tornioon eikä lähtemään sieltä ilman jäänmurtajien apua. Kontion avusta huolimatta Marjatta jäi muutaman kerran jäihin kiinni, jolloin jäänmurtaja joutui irroittamaan sen esimerkiksi ajamalla juuttuneen laivan ympäri. Edeltävien viikkojen pakkasissa jäätä oli muodostunut paljon ja se oli paksua. Lisäksi voimakas etelätuuli oli pakannut kaiken jään Perämeren pohjukkaan. Kannella kävellessäkin oli syytä olla varovainen, sillä märkä lumi teki siitä liukkaan.

Kontio perillä Torniossa. Tietoja aluksesta Arctia Shippingin sivuilta.
Luotsin ottaminen jään päältä oli aikamoinen suoritus sekin, niin Marjatan miehistöltä kuin luotsiltakin. Avovedessäkin on luotsin ottoa aika jännittävää seurata, kun luotsi kiipeää liikkuvasta veneestä liikkuvaan laivaan. Talviaikaan Perämerellä luotsi sen sijaan odottelee jäänmurtajan tekemän uran reunassa metallisella telineellä, jonka toinen pää on tuettu kantavaan jäähän. Liikkuvan laivan kannelta hänelle lasketaan köysitikkaat, joita pitkin hän sitten nousee alukseen. Päätä ei saa siinä hommassa palella, ei kirjaimellisesti eikä kuvaannollisesti.

Luotsi nousemassa jäältä Marjatan kannelle. Taustalla näkyy punaisessa haalarissa Marjatan yliperämies avustamassa luotsia.
Perillä Torniossa vielä laituriin pääsy oli haasteellista, kun laivan kyljen ja laiturin väliin pakkautunut jää esti kiinnittymisen. Sama ongelma oli jo aiemmin Helsingborgissa, mutta Torniossa jää oli paljon paksumpaa. Nyt avuksi tuli satamahinaaja Ulla, joka puhalsi potkurivirrallaan jäätä pois kunnes kiinnittyminen onnistui. En voinut kuin hämmästellä sitä päättäväisyyttä - etten sanoisi jääräpäisyyttä - ja työn määrää jota Suomen pohjoisimpien satamien liikennekelpoisina pitäminen talven äärioloissa vaatii.

Satamahinaaja Ulla ahtautuu rohkeasti laiturin, Marjatan ja sen takana laiturissa olevan aluksen väliin.
Ullan potkurivirta pistää jäähän liikettä, ja pian Marjatta pääseekin laituriin kiinni.
Tätä kirjoitan taas junassa. Ensi yöksi pääsen pitkästä aikaa kotiin. Tuo "pitkästä aikaa" on tietysti vähän suhteellista - minä olin poissa vain kaksi viikkoa, Marjatan miehistöstä moni näkee tänään kotiväkensä ensi kertaa kuuteen viikkoon. Osa jäi vielä laivalle, koko miehistö ei juuri koskaan ole yhtä aikaa vaihtovuorossa.

Matka oli itselleni todella mielenkiintoinen elämys. Tutkijanakin uskon hyötyneeni siitä, varsinkin kun tutkimuskohteeni - Marjatan miehistö - suhtautui minuun ja työhöni niin myötämielisesti. Suuri kiitos siitä kaikille!

Kirjoitan ensi viikon alussa vielä yhteenvedon kokemuksistani ja havainnoistani, kun olen niitä ehtinyt vähän "sulatella". Blogi tietysti jää luettavaksi ja kommentoitavaksi sen jälkeenkin