keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Kokoelmatietoja kaikkien saataville

Teksti ja kuvat: Rauman merimuseon hanketyöntekijä FM Päivi Törmänen

Billnäsin valmistama veistokirves, joka on muistitiedon mukaan ostettu 1930-luvulla Koiviston rautakaupasta. Kirvestä on sotakorvausvuosina 1945–1952 käytetty Hollmingin telakalla laivapuiden veistoon. Esinenumero KK10.

Olen työskennellyt kuluvan vuoden aikana Rauman merimuseon digitointiprojektin parissa. Keskeinen osa projektia on ollut merimuseon hallussa olevan Rauman Koivistokerhon kokoelmaan kuuluvien esineiden tietojen ja valokuvien vieminen merimuseossa käytössä olevaan uuteen kokoelmanhallintajärjestelmään. Samalla myös täydensin ja tarkastin vanhoja luettelotietoja ja valmistelin kokoelmatietojen julkaisua.

Rauman Koivistokerho on koivistolaistaustaisten siirtokarjalaisten ja heidän jälkeläistensä perinneyhdistys. Kerhon jäsenet ovat 1980-luvulla koonneet Hollmingin telakalla sotakorvauskuunareiden rakentamisessa käytettyjä työkaluja, jotka on luovutettu aluksi Rauman museoon säilytettäväksi. Vuonna 2004 esineet on luovutettu Rauman merimuseon haltuun. Kokoelmaan kuuluu laivanrakennustyökalujen lisäksi myös muuta esineistöä.

Seilimaakarin penkki eli purjeneulojan istuin, jota on käytetty istuimena Hollmingin telakalla sotakorvausvuosina 1945–1952 purjeneulonta- ja köysitöissä. Penkki on tehty Hollmingin puusepänverstaalla vuonna 1945. Esinenumero KK47.

Kevään ja kesän aikana vein jokaisen Koivistokerhon kokoelmaan kuuluvan esineen tiedot (kuvailu, historia, mitat, säilytyspaikat yms.) Collecte-ohjelmaan. Sen jälkeen valokuvasin esineet ja siirsin kuvat esinetietojen yhteyteen. Näin ainutlaatuisen aineiston käytettävyys parantuu ja tehostuu esimerkiksi tutkimuksessa ja näyttelytoiminnassa.

Rauman Koivistokerhon monipuoliseen kokoelmaan kuuluu yhteensä 158 erilaista esinettä. Puulaivanrakennuksessa käytettyjen työkalujen ja välineiden lisäksi kokoelmassa on muutamia taloustavaroita, metsätöissä ja sepän pajassa käytössä olleita työkaluja, sukellusvälineistöä sekä merimuseon näkökulmasta hieman erikoisempana sukset ja luistimet! Osa esineistä on peräisin Koivistolta ennen toista maailmansotaa.

Lyijypainot, joita ammattisukeltaja on käyttänyt varusteenaan mm. laivaväylän syventämistöissä ym. sukellustehtävissä. Esinenumero KK 80:4.

Kevään ja kesän aikana digitoimani Koivistokerhon kokoelman esinetiedot ja -kuvat on nyt julkaistu myös Finna-palvelussa - tästä pääset tutkimaan niitä! Finna.fi on hakupalvelu, josta löytyy aineistoja suomalaisista arkistoista, kirjastoista ja museoista; Koivistokerhon esineet ovat nyt tätä kautta kaikkien tutustuttavissa ja katseltavissa.

Finnassa on julkaistu muitakin Rauman merimuseon kokoelmia - ja lisää on tulossa! Kokoelmamme, sekä Forssan museon, Valkeakosken museoiden ja Varkauden museoiden julkaistut kokoelmat, löytyvät helpoimmin osoitteesta piipunjuurella.finna.fi.

torstai 27. elokuuta 2020

Historiakerho täydentää yläkoululaisten harrastusvalikoimaa Raumalla

Maksuton historiakerho on tarkoitettu kaikille historiasta kiinnostuneille yläkoululaisille. Kerhon ohjelma suunnitellaan osallistujien kanssa yhdessä.

Historiakerho kokoontuu ensimmäisen kerran Rauman merimuseolla (Kalliokatu 34) keskiviikkona 2.9.2020 kello 16.30-18.00. Silloin osallistujat sopivat tulevat tapaamiskerrat sekä suunnittelevat yhdessä kauden ohjelmaa. Ennakkoilmoittautumista ei tarvita. 

Rauman historiakerho aloittaa jo neljännen toimintavuotensa alkavalla viikolla. Itse olen päässyt osallistumaan kerhon vetämiseen kahtena viimeisimpänä lukuvuotena. 

Hyppäsin kerhon ruoriin vailla sen kummempaa kokemusta historiakerhotoiminnasta. Kerhoja rahoittaa Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen Seura, joka toki järjesti koulutuspäivän uusille ohjaajille. Moni muista vetäjistä oli opettajia koulutukseltaan tai vähintäänkin heillä oli historian opintoja käytynä. Itse olin ajautunut kerhotoiminnan pariin Rauman merimuseon kautta, ja sainkin ilokseni huomata, että muutaman muunkin kerhon vetäjä oli saapunut koulutukseen saman taustan kautta. 

Aluksi näytti siltä, että kerhon markkinointi pelkästään koulujen Wilma-ohjelman kautta ei tavoittanut oppilaita. Kerho olikin suhteellisen pienikokoinen toisena toimintavuonnaan – meitä oli vain noin neljä kerholaista. Tämä ei tosin menoa haitannut, vaan vierailimme monessa eri kohteessa kuten Sammallahdenmäellä, yövyimme merimuseossa ja teimme käsitöitä, kuten valmistimme saippua-Titaniceja.

Kerhon kolmantena vuonna joukkoomme saatiin uusia kerholaisia ja ilokseni sain huomata kaikkien vanhojenkin kerholaisten pysyneen matkassa mukana. Saimme taustatueksi myös Rauman museon, mikä mahdollisti entistä laajemmat mahdollisuudet vierailla raumalaisissa museoissa ja hyödyntää esimerkiksi Marelan keittiötä joululeipomiseen. Kerholaisia oli vaihtelevasti 7-10 eli oikein kivan kokoinen ryhmä innokkaita nuoria. Myös Historiakerhon kevättä sotki vallitseva epidemiatilanne, jonka seurauksena osa suunnitelluista kokoontumisista ja vierailuista piti perua. Varsinkin Yö museossa -kerran peruuntuminen harmitti kerholaisia. 

Parasta historiakerhossa on ohjaajalle ollut monipuolinen tekeminen sekä nuorten aito innostus. Olen itsekin päässyt oppimaan ja kokemaan uutta niin historiasta kuin omasta kotikaupungistanikin. Historiakerhon mukana pääsin ensimmäistä kertaa kokemaan ainutlaatuiset näkymät vanhan Raatihuoneen tornista ja pelaamaan Minecraftiä viikinkiaikaiseen Suomeen sijoitettuna. 

Kiitos siitä kuuluu kaikille oppaille ja asiantuntijoille, joita olemme iloksemme saaneet kerhoon vieraaksi tai joiden luona olemme päässeet vierailemaan. 

Jenny Ranta

Historiakerhon ohjaaja syksystä 2018 kevääseen 2020

Historiakerhon toiminnasta ja rahoituksesta vastaa Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seura paikallisina kumppaneinaan Rauman museo ja Rauman merimuseo. 

Lisätietoja Historiakerhon verkkosivulta





perjantai 12. kesäkuuta 2020

Perjantain merimiesjuttu: hainpyyntiä

Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme yhteydenoton henkilöltä, joka oli tehnyt 32-vuotisen työuran merillä. Hän oli työskennellyt koko tuon ajan kansimiehistössä, esimerkiksi Nesteen laivoilla pumppumiehenä sekä Vikingillä reilut 20 vuotta pursimiehenä. Hän oli muutama vuosi aiemmin kirjoittanut muistelmiaan 1960-luvun lopulta pitkään sairaana olleelle ystävälleen ja nyt alkuperäiset kirjoitukset saavat uuden julkaisupaikan Painolastina-blogissa.

Tarinat julkaistaan kirjoittajan toivomuksesta nimimerkillä “En sjöman älskar havets våg”. Tällä kertaa aiheena on kalajuttu, joka johtaa kertojamme tarinan päätteeksi syvällisempiinkin pohdintoihin.

Kuvien hait eivät liity tarinaan.

Tankkilaiva Enskerin miehistö pyydysti tämän hain vuonna 1978. Kuva Olli Vuorisalo / RMM23370.
Nyt kerron jutun Meksikonlahdelta, kun me olimme siellä pari päivää ajelehtimassa akselivian takia, niin kuin jo aikaisemmin kirjoitin. Tämä tapaus sattui ruotsalaisessa rahtilaivassa Broströmin Stureholmissa, jonka kanssa ajettiin Yhdysvaltain ja Meksikon väliä ja vuosi oli 1968. Ajankuluksi illalla päätimme, että jos yritettäisiin saada vähän isompia kaloja pyydetyksi. Ja niin teimme ison rautakoukun konehuoneessa. Sidoimme sen pitkän narun päähän ja laitoimme siihen naruun kiinni myös pelastusliivin sillä lailla, että koukku, jossa oli lihapala, niin jäisi 3-4 metrin syvyyteen kellumaan ja näin pelastusliivin ansiosta se voisi ajelehtia laivasta kauemmas. Me näimme, että vedessä oli säpinää. Ja monta kertaa kala hyökkäsi koukkuun, mutta ei jäänyt kiinni. Saimme laittaa monta kertaa uuden syötin. Porukka alkoi kyllästymään, kun oli jo ilta ja pimeys myös laskeutui.

Lopuksi minä jäin yksin kalastamaan. Kävin hakemassa olutlaatikon ja valonheittimen, että näkisi mereen. Kaljaa ja tupakkaa kului. Sitten yhtäkkiä jysähti! Koukkunaru kiristyi ja ja tempoilu alkoi. Onneksi naru oli tukevasti reelingissä kiinni. Aloin vetämään minkä jaksoin ja voimakas meuhkaaminen kävi koukulla. Samalla pidin aika kovaa meteliä, innoissani kun olin. Sitten sain kalan ilmaan ja se oli parin metrin mittainen hai. Aloin kiskoa sitä laivaan kaikin voimin ja jotenkin sain kammettua reelingin yli sen ja sitten täkille. Porukka oli kuullut minun metelöinnin ja tuli katsomaan. Kun hai oli täkillä, niin tapoin sen puukon kanssa. Ja sen jälkeen se pantiin roikkumaan ahteri rakennelmaan. Parin päivän päästä heitimme sen mereen.

Rahtilaiva Arianan kansimiehen saalikseen saama pieni vasarahai 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Kuva Esa Karanko / RMM25295.
Kaikennäköistä on sattunut. Kaksi kertaa on ollut pohdinnan alla, jos jäisin laivasta pois naisen takia. Toinen kerta oli Angolassa ja sitten Kanadassa, kun ajoimme Atlaksen kanssa sieltä ropsia Ranskaan kolme reissua. Varmaan viisasta oli, etten jäänyt. Suomen pölyt minun piti karistaa armeijan jälkeen luultavasti lopullisesti, mutta toisinhan siinä kävi. Yksi Atlaksen ulkomaalaisista merimiehistä pyysi minua mukaan kalastusalukselle, hänellä sellainen oli, Etelä-Atlantille kalastamaan.  Hän maksoi ulos ja lähti, mutta minä kieltäydyin. Mitenhän minun elämä ois mennyt sitten, jos olisin lähtenyt. Tässä oli tämänkertainen story.

sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Kuukauden soittolista / Anna

Rauman merimuseon henkilökunnasta kukin vuorollaan suosittelee tunnelmaan sopivaa musiikkia kuunneltavaksi ennen museovierailua tai vaikkapa museokäynnin soundtrackina omalta laitteelta (kuulokkeiden kera). Kolmantena on vuorossa museonjohtaja Anna Meronen. Rauman merimuseo avataan yleisölle jälleen maanantaina 1.6. ja koronaviruksen aiheuttama tilanne vaatii myös museoilta sopeutumista ja toimintojen suunnittelua uudelleen.

Kun puhutaan Suomeen saapuneista uutuuksista ja vaikutteista, niin useimmiten mainitaan merenkulkijat vaikutteiden välittäjinä ja uutuuksien rohkeina kokeilijoina. Näin on usein ollutkin ja myös musiikin osalta. Merimiesten mukana on tullut niin muistiin painettuja sävelmiä kuin äänilevyjäkin. Näitä on sitten välitetty edelleen, muokattu ja kehitetty. Siksi valitsin soittolistani teemaksi uudet versiot. Taide ja kulttuuri elävät ja muuttuvat yhteiskunnan muuttuessa ja vanhoista lauluista tehdään yhä uusia versioita.

Paula kertoi edellisessä soittolistassaan merimiesten työlaulujen eli shantyjen historiasta. Yksi tunnettu shanty on Nelson’s Blood, joka on tunnettu myös muun muassa nimellä We'll Roll the Old Chariot Along. Tarinan mukaan rommitoti sai nimen “Nelson’s Blood” Trafalgarin taistelun jälkeen. Taistelussa menehtyneen amiraali Nelsonin ruumis säilöttiin suureen rommitynnyriin ja kuljetettiin haudattavaksi Lontooseen. Lopulta merimiehet joivat rommin ja tästä eteenpäin rommia on kutsuttu “Nelsonin vereksi”.

Kyseinen shanty on tasaiseen rytmiin laulettava käymäkelashanty, jota voidaan jatkaa lisäämällä perään säkeistöjä niin kauan kuin on tarpeen. Valitsemani version esittää vuonna 2000 perustettu, Norjan länsirannikolta, Stordin saarelta, kotoisin oleva Storm Weather Shanty Choir. Kuusihenkisen kuoron perustaja on shantyman Haakon Vatle, jolla on itsellään pitkä purjehduskokemus koululaiva Statsraad Lehmkuhlilta ja joka on myös tutkinut shantyja osana maisterin tutkintoaan. Kuoron tavoitteena on tulkita shantyja sellaisella voimalla ja huumorilla, miten he uskovat merimiesten aiemminkin niitä laulaneen.




Horatio Nelsonin takki on yksi National Maritime Museumin ikonisimmista esineistä. Itsekin yritin siitä ottaa kuvaa (ilman salamaa, luonnollisesti) ollessani Lontoossa Erasmus+ -oppimismatkalla vuonna 2017. Paremman kuvan takista ja lisätietoa löydät National Maritime Museumin blogista.

Toinen valintani on myös kansanmusiikkia tähän päivään tuotuna. Virolainen Curly Strings -kvartetti on suosittu yhtye, jonka jäsenet tapasivat Viljandin musiikkiakatemiassa. Curly Strings nousi pinnalle kotimaassaan vuonna 2013 ja on sen jälkeen ollut yksi maan myydyimpiä yhtyeitä, saaden lukuisia palkintoja.

Heeringas eli Silli on tunnettu humoristinen kansanlaulu, jossa paljastetaan miksi merivesi on suolaista. Laulun sanoista on, kuten kansanlauluista usein, useampia versioita. Laulun mukaan silli lähti merille laivalla, jossa oli suolalasti. Silli piti kovasti suolasta ja söi lastia niin, että huomaamattaan söi myös reiän laivan kylkeen. Näin laiva upposi ja rangaistukseksi meren kuningas Neptunus määräsi sillin elämään suolaisessa vedessä ja tulemaan pyydetyksi suolatynnyriin.

https://open.spotify.com/track/585xul57Jomcn6VE6452wo


Mahdollisesti sillin kohtalokas matka tapahtui juuri tällaisella laivalla? Kuvassa tallinnalainen
kaljaasi Leas 1900-luvun alusta. Pienoismalli on esillä Viron merimuseon Paks Margareetan näyttelyssä. Sataman lähellä sijaitsevan tornin perusnäyttely on juuri uudistettu, suosittelen lämpimästi vierailua kun taas Tallinnaan pääsee.

Huumoria on myös kolmannessa valinnassani. Kasarin lapsena mielikuvani merenkulun ammateista perustuivat pitkään suosittuun Lemmenlaiva (The Love Boat) tv-sarjaan. Sarjaa kuvattiin vuosina 1977-1986 yhteensä 249 jakson verran. Tiesitkö muuten, että sarjaa edelsi kolmen elokuvan sarja (The Love Boat, The Love Boat II sekä The New Love Boat)? Elokuvat perustuivat todellisen risteilyemäntä Jeraldine Saundersin kirjaan 'The Love Boats'.

Useimmiten sarjassa esiintyi Princess Cruises -varustamon alus Pacific Princess, vaikka suurin osa kohtauksista kuvattiinkin studiossa. Myös muita aluksia käytettiin kuvauksissa. Varustamo hyödynsi reippaasti tv-sarjasta saatua näkyvyyttä ja onkin väitetty, että kyseessä oli kaikkien aikojen tuotesijoittelu. Suosittu sarja edisti risteilymatkustuksen suosiota erityisesti Yhdysvalloissa.

Sarjasta on legendaaristen hahmojen, kuten kapteeni Stubingin ja baarimestari Isaacin, lisäksi jäänyt elämään sen tunnusmusiikki. Valitsemani versio on kreikkalaisen dj:n ja tuottajan Dj “S”:n käsialaa. Hän kutsuu itseään soulin, funkin ja discon sanansaattajaksi ja mielestäni hänen versiossaan on hieman enemmän tyyliä kun taas alkuperäinen versio on ironinen ja camp.



Itse työskentelin opiskeluvuosinani Siljan laivoilla rantasiivoojana ja voin vannoa, että vaikka laivan väki keskittyikin Lemmenlaivan miehistöä enemmän työntekoon, lähes mikään sarjassa nähty ei ollut laivan käytävillä vierasta. Pikemminkin totuus oli usein sitä kuuluisaa tarua ihmeellisempää.

Viimeinen valinta tekee poikkeuksen listassani ja on täysin uusi kappale. John Nurmisen Säätiö ja Moomin Characters ovat rakentaneet #MEIDÄNMERI -kampanjan, jonka avulla levitetään tietoa erilaisista keinoista auttaa Itämerta sekä kerätään varoja John Nurmisen Säätiön työhön. Säätiön tarkoituksena on puhdistaa ja suojella Itämerta sekä sen ainutlaatuista perintöä. Kampanja kestää läpi muumien 75-vuotisjuhlavuoden 2020.



Nurmisen perheyrityksen tarina alkoi Raumalta ja melkein Rauman merimuseota vastapäätä voit löytää John Nurmisen rintakuvan. Tarinan nimen takaa voit käydä lukemassa lokistories.fi -palvelusta, johon voit myös jakaa omia tarinoitasi. John Nurmisen Säätiön omaan merimuseoon pääsee nyt tutustumaan upouuden Digimuseo -palvelun kautta.


Lähteet:
https://www.shantychoir.com/english/
https://www.contemplator.com/sea/nblood.html
http://www.curlystrings.ee/
https://www.laulud.ee/laul/heeringas-374.aspx
https://www.imdb.com/title/tt0075529/

perjantai 29. toukokuuta 2020

Jäisillä vesillä on ikuinen kesä


Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme nopean vastauksen merikapteeni Mikko Heikkilältä, mutta itse bloggauksen kirjoittaminen venyi, kun tilanne muuttui nopeasti COVID-19 -viruspandemian myötä. Tiiviisti poikkeustilannetta Twitterissäkin (@Mikko_He) kommentoinut Heikkilä ehti onneksi kirjoittaa allaolevat terveiset jääkylmiltä vesiltä!

Mikko Heikkilä on 47-vuotias helsinkiläinen merikapteeni. Hän on seilannut vuodesta 2010 jäänmurtajilla ja matkustajalaivoilla lähes kaikkialla; vain Australia, Uusi-Seelanti ja Saimaan kanava vielä näkemättä.

Muutamien vuosien risteilylaivauran jälkeen otin jobin hollantilaiseen expedition-laivaan. Jos on risteilyalan työmarkkina kuuma, niin tämä se vasta onkin – vaikka kylmissä vesissä seilataan. Uusia laivoja tulee uunista ulos tiuhaan tahtiin, ja kokeneelle päällystölle on kysyntää.

Syy on Polar Code -lisäpätevyyskirjoissa, jotka vaaditaan napa-alueella toimivan laivan kansipäällystöltä. Itse kurssin voi suorittaa vaikka uima-altaan reunalla Monacossa niin kuin eräs kollegani teki, mutta kipparilta ja förstiltä on löydyttävä vähintään 60 päivää praktiikkaa jäisiltä vesiltä. Suomalaisilla ja venäläisillä on tässä markkinarako: Trafi hyväksyy polaarialueen praktiikaksi myös talviajoa Itämereltä, ja iigorit nyt seilaavat muutenkin Jäämerellä ja Koillisväylällään.

Jobia siis olisi, mutta ei vaan kelpaa. Monelle suomalaiselle taitaa yli neljä viikkoa olla niin pitkä törni, ettei meikäläisiä ainakaan liikaa täällä seilaa. Olisiko meitä neljä tai viisi suomalaista styyriä ja pari matkanjohtajaa tällä markkinalla. Oma rotaationi on 10 viikkoa töitä, 10 vapaata, mikä alkaa olla risteilymarkkinan standardi. Jos siinä ajassa tulee ruisleipää ja salmiakkia ikävä, kannattaa pysyä pyykkivesillä.

Sinänsä polaarialueella seilaamisessa ei ole mitään ihmeellistä. Riskit piilevät siinä, että seilausalueet on todella huonosti luodattu. Harmittomalta näyttävä ECDIS antaa valheellisen turvallisuuden tunteen ennen kuin perehtyy merikorttien todelliseen tarkkuuteen. Syväysmerkintä on ehkä peräisin valaanpyyntialuksen käsiluotauksesta tai rantaviiva löytöretkeilijän kohmeisin käsin norttiaskiin piirtämästä skissistä.


Kuvassa Heikkilän alus Hondius ja valkokulmapingviinejä 9.2.2020 Petermann Islandilla Etelämantereella. Kuva: Mikko Heikkilä

Argentiinan ja koko maailman eteläisin kaupunki Ushuaia on Etelämantereen risteilyjen vaihtosatama, ja sanonnan mukaan laiturilla on kahdenlaisia kippareita: niitä, jotka ovat käyneet kivillä ja niitä, jotka eivät vielä ole. Tällä kertaa juuri pakasta vedetty Greg Mortimer karautti pohjan puhki heti alkukaudesta. Paikka oli kaikille tuttu, mutta kartoittamaton vesialue Etelä-Shetlannin-saarilla.

Expedition-laivoilla on ikuinen kesä: touko-syyskuussa ollaan pohjoisessa, jossa vaihtoehtoja ovat Huippuvuoret, Islanti, Grönlanti, Luoteisväylä sekä Venäjän arktiset alueet, ja sitten marras-maaliskuussa seilataan Etelämantereelle, Falklandeille ja Etelä-Georgiaan. Mukavaa on se, ettei fikkaria brygällä tarvitse, ja kelit ovat niin hyvät kuin näillä alueilla voi olla.

Etelämantereen risteilyyn kuuluu Drakensalmen ylitys. Kutsun sitä itse nimellä Mar de Hoses, koska olemassa olevan tiedon mukaan espanjalainen Francisco de Hoses löysi salmen ennen brittiläistä merirosvoa Francis Drakea. Nimestä huolimatta lätäkkö on 500 mailia leveä, eli palttiarallaa sama matka kuin Etelä-Suomesta Saksaan. Näillä laivoilla ylitys kestää yleensä kaksi päivää, tai sitten kuusi, jos matkan taittaa purjeilla niin kuin jotkut todelliset entusiastit. Stabilaattoreista huolimatta laiva tamppaa ja rullaa sen verran, että scopoderm-laastarit tekevät kauppansa. Jos Thaimaan-matkaajan tunnistaa pohkeessa olevasta mopon pakoputkesta aiheutuneesta palovammasta, naparisteilijän leima on valkoinen, täydellisen pyöreä auringolta suojattu alue korvan takana. Naama ruskettuu pilvenkin läpi ohuesta otsonikerroksesta johtuen.

Etelämantereen risteilyt ovat suhteellisen kalliita: päivähinta pyörii 1000 euron paremmalla puolella. Asiakaskunta on sen vuoksi perusristeilijää keski-iältään korkeampaa ja parempituloista. Markkinalla on useita high-end-laivoja, joiden lasti koostuu planeetan äveriäimmistä kuluttajista. Ushuaiassa voi sen vuoksi helposti törmätä maailmantähtiin. 2020 Oscar-ehdokkaiden palkintopussiin kuului 28000 dollarin arvoinen Etelämantereen-risteily pramealla Scenic Eclipse -aluksella. Kysymys onkin, mahtuuko kaikki suuret egot niin pieneen laivaan ja toteutuuko koko reissu koronaviruksen sekoittamassa matkailubisneksessä.

Etelämantereen matkailua rajoitetaan itsesääntelyllä, vähän niin kuin lehdistöä Suomessa. International Association of Antarctica Tour Operators, tuttavallisemmin IAATO, on laatinut tiukahkon ohjeiston, jota jäsenyritykset ovat sitoutuneet noudattamaan. Maihinkäyntejä voi organisoida vain aluksilta, joilla on alle 500 matkustajaa, vain 100 saa olla maissa kerrallaan, ja suhde oppaiden sekä matkustajien välillä maissa on 1:20. Laivojen miehistöt ja oppaat käyvät kurssin ja kertaavat tietonsa joka kauden alussa. Rajoitukset pitävät huolta siitä, ettei Etelämantereen-matkailusta voi tulla aivan massaturismia, vaikka laivojen määrä kasvaakin koko ajan. Toisaalta IAATOn jäsenyys ei ole pakollista.

Pohjoisessa IAATOn vastine on Association of Arctic Expedition Cruise Operators, eli AECO, joka muun muassa lobbaa kovasti Arktikselle samaa raskaan polttoöljyn käyttökieltoa, joka on jo voimassa 60. leveyspiirin eteläpuolella. Kantona kaskessa on Venäjä, jolle fossiilisten polttoaineiden kuljetus Arktiksella on valtion ykkösprioriteetteja. Alueella operoivat risteilyalukset ovat kuitenkin jo sitoutuneet ajamaan 0,1% rikkiä sisältävällä MGO:lla.

Tätä kirjoittaessa paattimme seuraa väärään suuntaan samaa reittiä, kuin Ernest Shackleton vuonna 1916 hakiessaan pienellä veneellä apua Etelä-Georgiasta haaksirikkoutuneelle miehistölleen Elephant Islandille. Venttiilistä kun katsoo 5-metristä jääkylmää maininkia, ei käy Shackletonin ritarin arvoa kateeksi. Leppoisempia tuulia sinne pohjoiseen.

Haluatko kertoa työstäsi merenkulun ammatissa tässä blogissa? Voit lähettää muistelmia menneen työuran varrelta tai kertoa tämän hetkisestä arjestasi merenkulkijana. Lähetä viesti merimuseoon Paula Kuparille: kupari(at)rmm.fi! Kiitos yhteistyöstäsi!

sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Terveisiä Rauman satamasta - Merimieskirkko palvelee myös poikkeusaikoina

Kuva: Annamaria Lehto
Rauman merimieskirkko palvelee merenkulkijoita laivan saapuessa Rauman satamaan. Satamakuraattorin laivakäynti on yleensä odotettu ja toivottu. Kohtaamisessa on tärkeä nähdä sekä kuulla, mitä miehistölle kuuluu, antaa apua arkeen sekä toivottaa heidät samalla tervetulleeksi merimieskirkolle viettämään vapaa-aikaa. Toisinaan saan liittyä yhteiseen päivällis- tai kahvihetkeen – arjen luksusta minulle.


Kuva: Annamaria Lehto
Laivalla kulkee mukanani aina Merimieskirkon logolla varustettu reppu, joka sisältää puhelinkortteja, latausseteleitä, vaihtorahat (euroissa ja dollareissa) sekä pieniä matkamuistoja. Puhelinkortit ja lataussetelit ovat merenkulkijan yhteys heidän kotiinsa – hyvin tärkeää siis. 

Kuva: Annamaria Lehto
Merimieskirkko, joka sijaitsee keskellä satamaa, on avoinna arki-iltaisin. Se on paikka, johon voi tulla hetkeksi irtautumaan arjesta ja siitä hektisyydestä, jota merenkulkijan työ tänä päivänä on. Aina ei ole aikaa, mutta paikka on, sen he tietävät ja sinne myös löytävät.

Tarjoamme myös mahdollisuuden päästä näkemään kaupunkia ja tekemään ostoksia. Merimieskirkon punaisen auton voikin usein nähdä isompien markettien parkkipaikalla. Tämä on niitä merenkulkijan arjen kohokohtia, josta kiitollisuus nousee kerta toisensa jälkeen.

Rauman merimieskirkon puotia. Kuva: Annamaria Lehto
Rauman merimieskirkko palvelee myös Sinua, joka haluat tulla ja aistia merimieskirkon henkeä ja elämää – yksin, kaksin tai vaikka isommalla porukalla. Vaikka Sataman portti onkin pääsääntöisesti kiinni, voin avata sen juuri Sinulle, kun vaan kerrot tulostasi. Kahvit tarjoan kera korvapuustin – vieraanvaraisuus on yksi palvelulupauksistamme.

Annamaria Lehto
Satamakuraattori
Rauman merimieskirkko

Rauman merimieskirkon vuosi 2019 lukuina:

  • laivakäyntejä oli 564, jossa kohdattiin 1679 henkilöä
  • kirkolla kävi 657 henkilöä
  • eri kansallisuuksia oli 21




sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Verkkoesitelmiä YouTubessa

Rauman merimuseo on kevään mittaan tuottanut Youtube -kanavallaan muutamia verkkoesitelmiä, ja lisääkin on varmaan tulossa. Tilaamalla merimuseon kanavan saat tiedon uusista sisällöistä heti!

Onni Bärling - maailma merimiehen silmin

Uusin esitelmä on peräti kolmiosainen. Amanuenssi Mikko Aho seuraa siinä 1900-luvun alun merimiehen elämää Onni Bärlingin muistelmien ja vähän muidenkin aineistojen avulla. Bärlingin muistelmat sekä hänen merimiehen elämäänsä liittyvät kuvat ja esineet ovat yksi Rauman merimuseon kokoelmien helmistä, joista henkilökuntamme on iloinen ja ylpeä.




Suomen kokki- ja stuuerttikoulutuksen uranuurtaja Aina Panelius

Museonjohtaja Anna Meronen esittelee toisen merkittävän personallisuuden, kapteeninrouva Aina Paneliuksen, jonka rooli suomalaisen laivakokkien ja stuerttien koulutuksen alkuvaiheessa oli merkittävä. Ainan vuonna 1904 kirjoittamasta teoksesta Laivakokki. Neuvoja kokeille ja stuuerteille. -teoksesta on Rauman merimuseon verkkokaupasta saatvana laajennettu uusintapainos.


"Mä ihmettelen, et ei enempää ihmisiä palanu": Laivanrakentajien työturvallisuuskokemuksia 1945-2014

Amanuenssi Mikko Aho kertoo laivanrakentajista ja heidän työturvallisuutta koskevista muistoistaan jä näkemyksistään. Esitelmä perustuu Mikon joulukuussa 2019 hyväksyttyyn väitöskirjaan. Sitäkin saa Rauman merimuseon verkkokaupasta.