perjantai 12. kesäkuuta 2020

Perjantain merimiesjuttu: hainpyyntiä

Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme yhteydenoton henkilöltä, joka oli tehnyt 32-vuotisen työuran merillä. Hän oli työskennellyt koko tuon ajan kansimiehistössä, esimerkiksi Nesteen laivoilla pumppumiehenä sekä Vikingillä reilut 20 vuotta pursimiehenä. Hän oli muutama vuosi aiemmin kirjoittanut muistelmiaan 1960-luvun lopulta pitkään sairaana olleelle ystävälleen ja nyt alkuperäiset kirjoitukset saavat uuden julkaisupaikan Painolastina-blogissa.

Tarinat julkaistaan kirjoittajan toivomuksesta nimimerkillä “En sjöman älskar havets våg”. Tällä kertaa aiheena on kalajuttu, joka johtaa kertojamme tarinan päätteeksi syvällisempiinkin pohdintoihin.

Kuvien hait eivät liity tarinaan.

Tankkilaiva Enskerin miehistö pyydysti tämän hain vuonna 1978. Kuva Olli Vuorisalo / RMM23370.
Nyt kerron jutun Meksikonlahdelta, kun me olimme siellä pari päivää ajelehtimassa akselivian takia, niin kuin jo aikaisemmin kirjoitin. Tämä tapaus sattui ruotsalaisessa rahtilaivassa Broströmin Stureholmissa, jonka kanssa ajettiin Yhdysvaltain ja Meksikon väliä ja vuosi oli 1968. Ajankuluksi illalla päätimme, että jos yritettäisiin saada vähän isompia kaloja pyydetyksi. Ja niin teimme ison rautakoukun konehuoneessa. Sidoimme sen pitkän narun päähän ja laitoimme siihen naruun kiinni myös pelastusliivin sillä lailla, että koukku, jossa oli lihapala, niin jäisi 3-4 metrin syvyyteen kellumaan ja näin pelastusliivin ansiosta se voisi ajelehtia laivasta kauemmas. Me näimme, että vedessä oli säpinää. Ja monta kertaa kala hyökkäsi koukkuun, mutta ei jäänyt kiinni. Saimme laittaa monta kertaa uuden syötin. Porukka alkoi kyllästymään, kun oli jo ilta ja pimeys myös laskeutui.

Lopuksi minä jäin yksin kalastamaan. Kävin hakemassa olutlaatikon ja valonheittimen, että näkisi mereen. Kaljaa ja tupakkaa kului. Sitten yhtäkkiä jysähti! Koukkunaru kiristyi ja ja tempoilu alkoi. Onneksi naru oli tukevasti reelingissä kiinni. Aloin vetämään minkä jaksoin ja voimakas meuhkaaminen kävi koukulla. Samalla pidin aika kovaa meteliä, innoissani kun olin. Sitten sain kalan ilmaan ja se oli parin metrin mittainen hai. Aloin kiskoa sitä laivaan kaikin voimin ja jotenkin sain kammettua reelingin yli sen ja sitten täkille. Porukka oli kuullut minun metelöinnin ja tuli katsomaan. Kun hai oli täkillä, niin tapoin sen puukon kanssa. Ja sen jälkeen se pantiin roikkumaan ahteri rakennelmaan. Parin päivän päästä heitimme sen mereen.

Rahtilaiva Arianan kansimiehen saalikseen saama pieni vasarahai 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Kuva Esa Karanko / RMM25295.
Kaikennäköistä on sattunut. Kaksi kertaa on ollut pohdinnan alla, jos jäisin laivasta pois naisen takia. Toinen kerta oli Angolassa ja sitten Kanadassa, kun ajoimme Atlaksen kanssa sieltä ropsia Ranskaan kolme reissua. Varmaan viisasta oli, etten jäänyt. Suomen pölyt minun piti karistaa armeijan jälkeen luultavasti lopullisesti, mutta toisinhan siinä kävi. Yksi Atlaksen ulkomaalaisista merimiehistä pyysi minua mukaan kalastusalukselle, hänellä sellainen oli, Etelä-Atlantille kalastamaan.  Hän maksoi ulos ja lähti, mutta minä kieltäydyin. Mitenhän minun elämä ois mennyt sitten, jos olisin lähtenyt. Tässä oli tämänkertainen story.

sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Kuukauden soittolista / Anna

Rauman merimuseon henkilökunnasta kukin vuorollaan suosittelee tunnelmaan sopivaa musiikkia kuunneltavaksi ennen museovierailua tai vaikkapa museokäynnin soundtrackina omalta laitteelta (kuulokkeiden kera). Kolmantena on vuorossa museonjohtaja Anna Meronen. Rauman merimuseo avataan yleisölle jälleen maanantaina 1.6. ja koronaviruksen aiheuttama tilanne vaatii myös museoilta sopeutumista ja toimintojen suunnittelua uudelleen.

Kun puhutaan Suomeen saapuneista uutuuksista ja vaikutteista, niin useimmiten mainitaan merenkulkijat vaikutteiden välittäjinä ja uutuuksien rohkeina kokeilijoina. Näin on usein ollutkin ja myös musiikin osalta. Merimiesten mukana on tullut niin muistiin painettuja sävelmiä kuin äänilevyjäkin. Näitä on sitten välitetty edelleen, muokattu ja kehitetty. Siksi valitsin soittolistani teemaksi uudet versiot. Taide ja kulttuuri elävät ja muuttuvat yhteiskunnan muuttuessa ja vanhoista lauluista tehdään yhä uusia versioita.

Paula kertoi edellisessä soittolistassaan merimiesten työlaulujen eli shantyjen historiasta. Yksi tunnettu shanty on Nelson’s Blood, joka on tunnettu myös muun muassa nimellä We'll Roll the Old Chariot Along. Tarinan mukaan rommitoti sai nimen “Nelson’s Blood” Trafalgarin taistelun jälkeen. Taistelussa menehtyneen amiraali Nelsonin ruumis säilöttiin suureen rommitynnyriin ja kuljetettiin haudattavaksi Lontooseen. Lopulta merimiehet joivat rommin ja tästä eteenpäin rommia on kutsuttu “Nelsonin vereksi”.

Kyseinen shanty on tasaiseen rytmiin laulettava käymäkelashanty, jota voidaan jatkaa lisäämällä perään säkeistöjä niin kauan kuin on tarpeen. Valitsemani version esittää vuonna 2000 perustettu, Norjan länsirannikolta, Stordin saarelta, kotoisin oleva Storm Weather Shanty Choir. Kuusihenkisen kuoron perustaja on shantyman Haakon Vatle, jolla on itsellään pitkä purjehduskokemus koululaiva Statsraad Lehmkuhlilta ja joka on myös tutkinut shantyja osana maisterin tutkintoaan. Kuoron tavoitteena on tulkita shantyja sellaisella voimalla ja huumorilla, miten he uskovat merimiesten aiemminkin niitä laulaneen.




Horatio Nelsonin takki on yksi National Maritime Museumin ikonisimmista esineistä. Itsekin yritin siitä ottaa kuvaa (ilman salamaa, luonnollisesti) ollessani Lontoossa Erasmus+ -oppimismatkalla vuonna 2017. Paremman kuvan takista ja lisätietoa löydät National Maritime Museumin blogista.

Toinen valintani on myös kansanmusiikkia tähän päivään tuotuna. Virolainen Curly Strings -kvartetti on suosittu yhtye, jonka jäsenet tapasivat Viljandin musiikkiakatemiassa. Curly Strings nousi pinnalle kotimaassaan vuonna 2013 ja on sen jälkeen ollut yksi maan myydyimpiä yhtyeitä, saaden lukuisia palkintoja.

Heeringas eli Silli on tunnettu humoristinen kansanlaulu, jossa paljastetaan miksi merivesi on suolaista. Laulun sanoista on, kuten kansanlauluista usein, useampia versioita. Laulun mukaan silli lähti merille laivalla, jossa oli suolalasti. Silli piti kovasti suolasta ja söi lastia niin, että huomaamattaan söi myös reiän laivan kylkeen. Näin laiva upposi ja rangaistukseksi meren kuningas Neptunus määräsi sillin elämään suolaisessa vedessä ja tulemaan pyydetyksi suolatynnyriin.

https://open.spotify.com/track/585xul57Jomcn6VE6452wo


Mahdollisesti sillin kohtalokas matka tapahtui juuri tällaisella laivalla? Kuvassa tallinnalainen
kaljaasi Leas 1900-luvun alusta. Pienoismalli on esillä Viron merimuseon Paks Margareetan näyttelyssä. Sataman lähellä sijaitsevan tornin perusnäyttely on juuri uudistettu, suosittelen lämpimästi vierailua kun taas Tallinnaan pääsee.

Huumoria on myös kolmannessa valinnassani. Kasarin lapsena mielikuvani merenkulun ammateista perustuivat pitkään suosittuun Lemmenlaiva (The Love Boat) tv-sarjaan. Sarjaa kuvattiin vuosina 1977-1986 yhteensä 249 jakson verran. Tiesitkö muuten, että sarjaa edelsi kolmen elokuvan sarja (The Love Boat, The Love Boat II sekä The New Love Boat)? Elokuvat perustuivat todellisen risteilyemäntä Jeraldine Saundersin kirjaan 'The Love Boats'.

Useimmiten sarjassa esiintyi Princess Cruises -varustamon alus Pacific Princess, vaikka suurin osa kohtauksista kuvattiinkin studiossa. Myös muita aluksia käytettiin kuvauksissa. Varustamo hyödynsi reippaasti tv-sarjasta saatua näkyvyyttä ja onkin väitetty, että kyseessä oli kaikkien aikojen tuotesijoittelu. Suosittu sarja edisti risteilymatkustuksen suosiota erityisesti Yhdysvalloissa.

Sarjasta on legendaaristen hahmojen, kuten kapteeni Stubingin ja baarimestari Isaacin, lisäksi jäänyt elämään sen tunnusmusiikki. Valitsemani versio on kreikkalaisen dj:n ja tuottajan Dj “S”:n käsialaa. Hän kutsuu itseään soulin, funkin ja discon sanansaattajaksi ja mielestäni hänen versiossaan on hieman enemmän tyyliä kun taas alkuperäinen versio on ironinen ja camp.



Itse työskentelin opiskeluvuosinani Siljan laivoilla rantasiivoojana ja voin vannoa, että vaikka laivan väki keskittyikin Lemmenlaivan miehistöä enemmän työntekoon, lähes mikään sarjassa nähty ei ollut laivan käytävillä vierasta. Pikemminkin totuus oli usein sitä kuuluisaa tarua ihmeellisempää.

Viimeinen valinta tekee poikkeuksen listassani ja on täysin uusi kappale. John Nurmisen Säätiö ja Moomin Characters ovat rakentaneet #MEIDÄNMERI -kampanjan, jonka avulla levitetään tietoa erilaisista keinoista auttaa Itämerta sekä kerätään varoja John Nurmisen Säätiön työhön. Säätiön tarkoituksena on puhdistaa ja suojella Itämerta sekä sen ainutlaatuista perintöä. Kampanja kestää läpi muumien 75-vuotisjuhlavuoden 2020.



Nurmisen perheyrityksen tarina alkoi Raumalta ja melkein Rauman merimuseota vastapäätä voit löytää John Nurmisen rintakuvan. Tarinan nimen takaa voit käydä lukemassa lokistories.fi -palvelusta, johon voit myös jakaa omia tarinoitasi. John Nurmisen Säätiön omaan merimuseoon pääsee nyt tutustumaan upouuden Digimuseo -palvelun kautta.


Lähteet:
https://www.shantychoir.com/english/
https://www.contemplator.com/sea/nblood.html
http://www.curlystrings.ee/
https://www.laulud.ee/laul/heeringas-374.aspx
https://www.imdb.com/title/tt0075529/

perjantai 29. toukokuuta 2020

Jäisillä vesillä on ikuinen kesä


Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme nopean vastauksen merikapteeni Mikko Heikkilältä, mutta itse bloggauksen kirjoittaminen venyi, kun tilanne muuttui nopeasti COVID-19 -viruspandemian myötä. Tiiviisti poikkeustilannetta Twitterissäkin (@Mikko_He) kommentoinut Heikkilä ehti onneksi kirjoittaa allaolevat terveiset jääkylmiltä vesiltä!

Mikko Heikkilä on 47-vuotias helsinkiläinen merikapteeni. Hän on seilannut vuodesta 2010 jäänmurtajilla ja matkustajalaivoilla lähes kaikkialla; vain Australia, Uusi-Seelanti ja Saimaan kanava vielä näkemättä.

Muutamien vuosien risteilylaivauran jälkeen otin jobin hollantilaiseen expedition-laivaan. Jos on risteilyalan työmarkkina kuuma, niin tämä se vasta onkin – vaikka kylmissä vesissä seilataan. Uusia laivoja tulee uunista ulos tiuhaan tahtiin, ja kokeneelle päällystölle on kysyntää.

Syy on Polar Code -lisäpätevyyskirjoissa, jotka vaaditaan napa-alueella toimivan laivan kansipäällystöltä. Itse kurssin voi suorittaa vaikka uima-altaan reunalla Monacossa niin kuin eräs kollegani teki, mutta kipparilta ja förstiltä on löydyttävä vähintään 60 päivää praktiikkaa jäisiltä vesiltä. Suomalaisilla ja venäläisillä on tässä markkinarako: Trafi hyväksyy polaarialueen praktiikaksi myös talviajoa Itämereltä, ja iigorit nyt seilaavat muutenkin Jäämerellä ja Koillisväylällään.

Jobia siis olisi, mutta ei vaan kelpaa. Monelle suomalaiselle taitaa yli neljä viikkoa olla niin pitkä törni, ettei meikäläisiä ainakaan liikaa täällä seilaa. Olisiko meitä neljä tai viisi suomalaista styyriä ja pari matkanjohtajaa tällä markkinalla. Oma rotaationi on 10 viikkoa töitä, 10 vapaata, mikä alkaa olla risteilymarkkinan standardi. Jos siinä ajassa tulee ruisleipää ja salmiakkia ikävä, kannattaa pysyä pyykkivesillä.

Sinänsä polaarialueella seilaamisessa ei ole mitään ihmeellistä. Riskit piilevät siinä, että seilausalueet on todella huonosti luodattu. Harmittomalta näyttävä ECDIS antaa valheellisen turvallisuuden tunteen ennen kuin perehtyy merikorttien todelliseen tarkkuuteen. Syväysmerkintä on ehkä peräisin valaanpyyntialuksen käsiluotauksesta tai rantaviiva löytöretkeilijän kohmeisin käsin norttiaskiin piirtämästä skissistä.


Kuvassa Heikkilän alus Hondius ja valkokulmapingviinejä 9.2.2020 Petermann Islandilla Etelämantereella. Kuva: Mikko Heikkilä

Argentiinan ja koko maailman eteläisin kaupunki Ushuaia on Etelämantereen risteilyjen vaihtosatama, ja sanonnan mukaan laiturilla on kahdenlaisia kippareita: niitä, jotka ovat käyneet kivillä ja niitä, jotka eivät vielä ole. Tällä kertaa juuri pakasta vedetty Greg Mortimer karautti pohjan puhki heti alkukaudesta. Paikka oli kaikille tuttu, mutta kartoittamaton vesialue Etelä-Shetlannin-saarilla.

Expedition-laivoilla on ikuinen kesä: touko-syyskuussa ollaan pohjoisessa, jossa vaihtoehtoja ovat Huippuvuoret, Islanti, Grönlanti, Luoteisväylä sekä Venäjän arktiset alueet, ja sitten marras-maaliskuussa seilataan Etelämantereelle, Falklandeille ja Etelä-Georgiaan. Mukavaa on se, ettei fikkaria brygällä tarvitse, ja kelit ovat niin hyvät kuin näillä alueilla voi olla.

Etelämantereen risteilyyn kuuluu Drakensalmen ylitys. Kutsun sitä itse nimellä Mar de Hoses, koska olemassa olevan tiedon mukaan espanjalainen Francisco de Hoses löysi salmen ennen brittiläistä merirosvoa Francis Drakea. Nimestä huolimatta lätäkkö on 500 mailia leveä, eli palttiarallaa sama matka kuin Etelä-Suomesta Saksaan. Näillä laivoilla ylitys kestää yleensä kaksi päivää, tai sitten kuusi, jos matkan taittaa purjeilla niin kuin jotkut todelliset entusiastit. Stabilaattoreista huolimatta laiva tamppaa ja rullaa sen verran, että scopoderm-laastarit tekevät kauppansa. Jos Thaimaan-matkaajan tunnistaa pohkeessa olevasta mopon pakoputkesta aiheutuneesta palovammasta, naparisteilijän leima on valkoinen, täydellisen pyöreä auringolta suojattu alue korvan takana. Naama ruskettuu pilvenkin läpi ohuesta otsonikerroksesta johtuen.

Etelämantereen risteilyt ovat suhteellisen kalliita: päivähinta pyörii 1000 euron paremmalla puolella. Asiakaskunta on sen vuoksi perusristeilijää keski-iältään korkeampaa ja parempituloista. Markkinalla on useita high-end-laivoja, joiden lasti koostuu planeetan äveriäimmistä kuluttajista. Ushuaiassa voi sen vuoksi helposti törmätä maailmantähtiin. 2020 Oscar-ehdokkaiden palkintopussiin kuului 28000 dollarin arvoinen Etelämantereen-risteily pramealla Scenic Eclipse -aluksella. Kysymys onkin, mahtuuko kaikki suuret egot niin pieneen laivaan ja toteutuuko koko reissu koronaviruksen sekoittamassa matkailubisneksessä.

Etelämantereen matkailua rajoitetaan itsesääntelyllä, vähän niin kuin lehdistöä Suomessa. International Association of Antarctica Tour Operators, tuttavallisemmin IAATO, on laatinut tiukahkon ohjeiston, jota jäsenyritykset ovat sitoutuneet noudattamaan. Maihinkäyntejä voi organisoida vain aluksilta, joilla on alle 500 matkustajaa, vain 100 saa olla maissa kerrallaan, ja suhde oppaiden sekä matkustajien välillä maissa on 1:20. Laivojen miehistöt ja oppaat käyvät kurssin ja kertaavat tietonsa joka kauden alussa. Rajoitukset pitävät huolta siitä, ettei Etelämantereen-matkailusta voi tulla aivan massaturismia, vaikka laivojen määrä kasvaakin koko ajan. Toisaalta IAATOn jäsenyys ei ole pakollista.

Pohjoisessa IAATOn vastine on Association of Arctic Expedition Cruise Operators, eli AECO, joka muun muassa lobbaa kovasti Arktikselle samaa raskaan polttoöljyn käyttökieltoa, joka on jo voimassa 60. leveyspiirin eteläpuolella. Kantona kaskessa on Venäjä, jolle fossiilisten polttoaineiden kuljetus Arktiksella on valtion ykkösprioriteetteja. Alueella operoivat risteilyalukset ovat kuitenkin jo sitoutuneet ajamaan 0,1% rikkiä sisältävällä MGO:lla.

Tätä kirjoittaessa paattimme seuraa väärään suuntaan samaa reittiä, kuin Ernest Shackleton vuonna 1916 hakiessaan pienellä veneellä apua Etelä-Georgiasta haaksirikkoutuneelle miehistölleen Elephant Islandille. Venttiilistä kun katsoo 5-metristä jääkylmää maininkia, ei käy Shackletonin ritarin arvoa kateeksi. Leppoisempia tuulia sinne pohjoiseen.

Haluatko kertoa työstäsi merenkulun ammatissa tässä blogissa? Voit lähettää muistelmia menneen työuran varrelta tai kertoa tämän hetkisestä arjestasi merenkulkijana. Lähetä viesti merimuseoon Paula Kuparille: kupari(at)rmm.fi! Kiitos yhteistyöstäsi!

sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Terveisiä Rauman satamasta - Merimieskirkko palvelee myös poikkeusaikoina

Kuva: Annamaria Lehto
Rauman merimieskirkko palvelee merenkulkijoita laivan saapuessa Rauman satamaan. Satamakuraattorin laivakäynti on yleensä odotettu ja toivottu. Kohtaamisessa on tärkeä nähdä sekä kuulla, mitä miehistölle kuuluu, antaa apua arkeen sekä toivottaa heidät samalla tervetulleeksi merimieskirkolle viettämään vapaa-aikaa. Toisinaan saan liittyä yhteiseen päivällis- tai kahvihetkeen – arjen luksusta minulle.


Kuva: Annamaria Lehto
Laivalla kulkee mukanani aina Merimieskirkon logolla varustettu reppu, joka sisältää puhelinkortteja, latausseteleitä, vaihtorahat (euroissa ja dollareissa) sekä pieniä matkamuistoja. Puhelinkortit ja lataussetelit ovat merenkulkijan yhteys heidän kotiinsa – hyvin tärkeää siis. 

Kuva: Annamaria Lehto
Merimieskirkko, joka sijaitsee keskellä satamaa, on avoinna arki-iltaisin. Se on paikka, johon voi tulla hetkeksi irtautumaan arjesta ja siitä hektisyydestä, jota merenkulkijan työ tänä päivänä on. Aina ei ole aikaa, mutta paikka on, sen he tietävät ja sinne myös löytävät.

Tarjoamme myös mahdollisuuden päästä näkemään kaupunkia ja tekemään ostoksia. Merimieskirkon punaisen auton voikin usein nähdä isompien markettien parkkipaikalla. Tämä on niitä merenkulkijan arjen kohokohtia, josta kiitollisuus nousee kerta toisensa jälkeen.

Rauman merimieskirkon puotia. Kuva: Annamaria Lehto
Rauman merimieskirkko palvelee myös Sinua, joka haluat tulla ja aistia merimieskirkon henkeä ja elämää – yksin, kaksin tai vaikka isommalla porukalla. Vaikka Sataman portti onkin pääsääntöisesti kiinni, voin avata sen juuri Sinulle, kun vaan kerrot tulostasi. Kahvit tarjoan kera korvapuustin – vieraanvaraisuus on yksi palvelulupauksistamme.

Annamaria Lehto
Satamakuraattori
Rauman merimieskirkko

Rauman merimieskirkon vuosi 2019 lukuina:

  • laivakäyntejä oli 564, jossa kohdattiin 1679 henkilöä
  • kirkolla kävi 657 henkilöä
  • eri kansallisuuksia oli 21




sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Verkkoesitelmiä YouTubessa

Rauman merimuseo on kevään mittaan tuottanut Youtube -kanavallaan muutamia verkkoesitelmiä, ja lisääkin on varmaan tulossa. Tilaamalla merimuseon kanavan saat tiedon uusista sisällöistä heti!

Onni Bärling - maailma merimiehen silmin

Uusin esitelmä on peräti kolmiosainen. Amanuenssi Mikko Aho seuraa siinä 1900-luvun alun merimiehen elämää Onni Bärlingin muistelmien ja vähän muidenkin aineistojen avulla. Bärlingin muistelmat sekä hänen merimiehen elämäänsä liittyvät kuvat ja esineet ovat yksi Rauman merimuseon kokoelmien helmistä, joista henkilökuntamme on iloinen ja ylpeä.




Suomen kokki- ja stuuerttikoulutuksen uranuurtaja Aina Panelius

Museonjohtaja Anna Meronen esittelee toisen merkittävän personallisuuden, kapteeninrouva Aina Paneliuksen, jonka rooli suomalaisen laivakokkien ja stuerttien koulutuksen alkuvaiheessa oli merkittävä. Ainan vuonna 1904 kirjoittamasta teoksesta Laivakokki. Neuvoja kokeille ja stuuerteille. -teoksesta on Rauman merimuseon verkkokaupasta saatvana laajennettu uusintapainos.


"Mä ihmettelen, et ei enempää ihmisiä palanu": Laivanrakentajien työturvallisuuskokemuksia 1945-2014

Amanuenssi Mikko Aho kertoo laivanrakentajista ja heidän työturvallisuutta koskevista muistoistaan jä näkemyksistään. Esitelmä perustuu Mikon joulukuussa 2019 hyväksyttyyn väitöskirjaan. Sitäkin saa Rauman merimuseon verkkokaupasta.

perjantai 1. toukokuuta 2020

Ruuhkaa Thames-joella eli merimiesjuttu vapun ratoksi!

Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme yhteydenoton henkilöltä, joka oli tehnyt 32-vuotisen työuran merillä. Hän oli työskennellyt koko tuon ajan kansimiehistössä, esimerkiksi Nesteen laivoilla pumppumiehenä sekä Vikingillä reilut 20 vuotta pursimiehenä. Hän oli muutama vuosi aiemmin kirjoittanut muistelmiaan 1960-luvun lopulta pitkään sairaana olleelle ystävälleen ja nyt alkuperäiset kirjoitukset saavat uuden julkaisupaikan Painolastina-blogissa.

Tarinat julkaistaan kirjoittajan toivomuksesta nimimerkillä “En sjöman älskar havets våg”. Tämä tapahtumakuvaus Thames-joelta vuodelta 1965 on toistaiseksi nimimerkin viimeinen kertomus.


Finnseal (RMM2115)
THAMES

“Nyt kerron jutun, joka tapahtui 1965 Finnseal-laivassa. Me ajettiin usein sen kanssa Lontooseen. Lossaus tapahtui useasti Thames-joella. Me oltiin ankkurissa töijättynä joella ja proomut hakivat massapaalut maihin.

Minä kun olin junkkina, niin mulle lankesi usein yövahdin hommat, johon kuului myös soutaa porukkaa kaijan ja laivan väliä. Erään kerran illalla soudin laivaan Nordströmin laivan jengiä, joka oli tullut helssaamaan Finnsealiin tuttuja. Yöllä tämä Nordströmin porukka oli jo aika päissään. He ehdottivat minulle, että soutaisin heidät heidän omaan laivaansa, joka oli porukan puheen mukaan lähistöllä kaijaan töijätty. Lupasivat maksaa myös reissusta.

Minä lupauduin ja menin kysymään poosulta voinko lähteä, koska oli yövahti. Se järjestyi ja minä otin meidän veneen ja lähdettiin soutamaan sysimustalle Thames-joelle kännisen porukan kanssa. Vuorovesihän oli voimakas joella, että sain voimia käyttää reilusti soutaessa. Mutta minä olin tottunut soutaja, kun olin ollut paljon kesäisin äitin siskon tykönä maalla, jossa meri oli lähellä.

Thames-joella laskuveden aikaan (RMM8387)
Nordströmin jengin laivaa ei vain löytynyt ja me oltiin etäännytty Finnsealista jo hyvän matkaa. Jengi oli sen verran päissään, ettei ne enää olleet varmoja missä se laiva oikein on. Joella oli myös muuta liikennettä ja meillä ei ollut minkäänlaista valaistusta ilmoittamassa olinpaikkaamme. Sitten huomasin, että yksi proomu tulee kohti! Olin varma, että se ajaa meidät kumoon. Viime hetkellä sieltä huomattiin meidät ja he juuri pystyivät väistämään veneemme. Proomun aallot keikuttivat venettä pahasti mutta me kaikki pysyimme veneessä. Proomun avonaisesta ruorihytistä laivuri huusi meille ohi pyyhältäessä: “Focking idiots!”

Tapaus säikäytti minut sen verran, että sanoin Nordströmin jengille, että soudan teidät lähimpään laituriin ja saatte jatkaa laivan etsimistä ilman minua. Porukka tyytyi tähän päätökseen ja näin tehtiin. Minä lähdin soutamaan takaisin Finnsealiin ja parastani sain panna airojen kanssa, koska laivaan oli kertynyt jo matkaa. Vihdoin laivan valot näkyivät ja pääsin takaisin. Nyt en enää sellaiselle venereissulle lähtisi, mutta silloin olin huimapäinen ja ajattelematon. Taas kerran selvisin kiperästä tilanteesta. Oiskohan se semmoinen merimiesten suojelusenkeli ottanut minut silmätikuksi niinä aikoina?”





Haluatko kertoa työstäsi tai muistelmiasi työstä merenkulun ammatissa tässä blogissa? Voit jakaa kertomuksia menneen työuran varrelta tai kertoa tämän hetkisestä arjestasi nykypäivän merenkulkijana. Lähetä viesti merimuseoon Paula Kuparille: kupari(at)rmm.fi! Kiitos yhteistyöstäsi!

keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Kuukauden soittolista / Paula, osa 2

Rauman merimuseon henkilökunnasta kukin vuorollaan suosittelee tunnelmaan sopivaa musiikkia kuunneltavaksi ennen museovierailua tai vaikkapa museokäynnin soundtrackina omalta laitteelta (kuulokkeiden kera). Tällä hetkellä merimuseo, kuten kaikki museot, on suljettu koronaviruksen leviämisen hidastamiseksi, mutta tuleviin museovierailuihin voi virittäytyä jo kotona soittolistojen ja muun verkkoon tuottamamme materiaalin avulla.

Paulan soittolistan ensimmäinen osa oli mollivoittoinen, joten tässä toisessa osassa keskitytään duuriin - siinä melkein jopa onnistuen! Kuuntele Paulan suositukset alta!

Virolainen merimieslaulu, esittäjä Pasi Jääskeläinen
http://urn.fi/URN:NBN:FI:RAI-Gramophone82071
("Avaa tiedosto" lataa sen koneelle.)

Pasi (Basilius) Jääskeläinen. Kuva: Wikimedia Commons
Kansalliskirjaston Doria.fi -verkkopalvelusta, vanhojen suomalaisäänitysten Raita-tietokannasta, löytyy äänite vuodelta 1904, jossa tenoriääninen laulaja esittää virolaiseksi merimieslauluksi nimetyn kappaleen. Esittäjä on Suomen Äänitearkiston tietokannan mukaan Pasi (Basilius) Jääskeläinen (s. 1869 Haapavesi, k. 1920 Helsinki), joka oli suomalainen laulaja, näyttelijä ja kanteleensoittaja sekä Suomen ensimmäisiä kuplettilaulajia.

Hän levytti vuosien 1904–1911 aikana kymmeniä levyjä pääosin Gramophone-merkille, lopussa myös His Master’s Voice -merkille. Jääskeläinen esitti lähinnä suomalaisia kansanlauluja, mutta myös muun muassa Hj. Nortamon Rauman murteella sanoittamia lauluja.

Linkistä löytyvä äänite toisaalta voisi olla merimiesten laivan päällä käyttämä työlaulu ja toisaalta taas ei. Raita-tietokanta ei anna taustatietoja esimerkiksi siitä, onko laulu mahdollisesti tallennettu joltain henkilöltä ja oliko tämä henkilö ollut merillä. Sävelmän kerrotaan olevan virolainen. Laulun alkuosan suomenkielisissä sanoissa puhutaan ankkurin sekä purjeiden nostosta. Nämä olivatkin purjelaivojen aikaan tyypillisesti sellaista työtä, jossa tarvittiin useamman miehistönjäsenen lihasvoimaa.

Laulun käyttäminen työtehtävissä suurilla purjealuksilla perustui siihen, kun raskaita työtehtäviä, kuten ankkurin tai purjeiden nostoa, ei ollut auttamassa konevoimaa. Nostot ja pumppaukset tehtiin miehistön lihasvoimalla ja niiden onnistuminen edellytti yhtäaikaista ponnistelua. Työn rytmi ja samanaikaiset liikkeet saatiin aikaan laulamalla yksinkertaista työlaulua, shantya. Shanty-laulujen rytmit olivat erilaisia, riippuen siitä tehtävästä, mihin sitä oli tarkoitettu käytettävän.

Shanty-laulujen käyttöä on ajoitettu 1500-luvulta 1900-luvulle saakka. Ylipäätään työtä rytmittävää ääntä on käytetty varmasti niin kauan kuin on tehty lihasvoimaa vaativaa työtä porukalla. Purjelaiva-aikakauden merimiesten laulut voidaan jakaa karkeasti kahteen luokkaan: merityölauluihin (englannissa “working song” tai “shanty”) ja merilauluihin (englanniksi “fo`c`sle song” tai “sea song”). Ensimmäiseen ryhmään kuuluvia lauluja käytettiin lähinnä työtehtävissä ja jälkimmäisiä laulettiin vapaa-aikana. Todellisuudessa raja ei tietenkään ollut näin jyrkkä.

Yksinkertaistettuna shantyt laulettiin yleensä siten, että esilaulaja, shantyman, lauloi säkeistön, johon miehistö vastasi laulamalla yhdessä kertosäkeen. Kertosäkeiden määrä ja paikat vaihtelivat laulutyypin mukaan. Laulu kesti niin kauan kuin työkin kesti, joten esilaulaja joutui usein improvisoimaan lisää säkeistöjä tai laulamaan samoja uudestaan, jos työ kesti pidempään.

Bully in the Alley (2013)



Bully in the Alley on yksi esimerkki shantymanin laulamasta säkeistöstä, johon miehistö vastaa sekä lyhyellä että pitkällä kertosäkeellä. Tuskin ihan näin koreasti ja harmonisesti on oikeasti työn touhussa laulettu (ellei laivalle ole sattunut päätymään muutamaa laulumiestä). Videossa nähtävää laulujoukkoa johti vuonna 2013 John Bromley.

Käymäkelan ja ankkuripelin käyttämiseen tarkoitetut laulut auttoivat merimiehiä löytämään yhteisen marssirytmin heidän työntäessään käymäkelan aisaa edellään. Käymäkelalla ja ankkuripelillä nostettiin joko raskaita taakkoja tai, nimensä mukaisesti, ankkuria. Niissä oli yleensä pituudeltaan säännölliset säkeistöt sekä lyhyt ja pitkä kertosäe. Käymäkelalaulut olivat yleisesti ottaen rytmiltään vaihtelevampia ja kertosäkeet pidempiä kuin purjeiden käsittelyyn tarkoitetut vetolaulut.

Vetotyöhön, eli muun muassa purjeiden käsittelyyn, tarkoitettuja lauluja oli kahta tyyppiä: pitkä- tai lyhytveto-shantyja. Vetolauluissa oli yleensä kaksi samanpituista kertosäettä, joita edelsivät esilaulajan laulamat samanmittaiset säkeistöt. Pitkävetoshantya voitiin käyttää yleensä, kun purjeiden vetämiseen tarkoitettu työvälineistö oli suhteellisen kevyttä käyttää. Lyhyttä vetorytmiä tarvittiin esimerkiksi silloin, kun purjeet oli jo nostettu ja tarvittiin voimakasta vetoa, jotta ne saatiin kiristettyä lujasti paikoilleen.

Kolmas työtyyppi, johon shanty-lauluja käytettiin oli pumppaus. Purjelaivoihin tuli yleensä matkan aikana vettä, joka piti pumpata säännöllisesti pois. Pumppaustyö oli hyvin pitkäkestoista ja yksitoikkoista, joten sitä helpotettiin lähestulkoon aina shanty-laululla. Esilaulajan laulamat laulut olivat tässä työssä usein pitkiä, ns. merilauluja, mutta myös yleisimpiä merityölauluja laulettiin. Koska työ kesti usein pitkään, jopa tunteja, lauloi miehistö aika ajoin säkeistöjä esilaulajan puolesta.

Postauksen alussa mainitussa Pasi Jääskeläisen esittämässä virolaisessa merimieslaulussa on marssirytmi, mutta tempo vaihtelee ns. säkeistön ja kertosäkeen välillä. Säkeistöksi määrittelen ensimmäiset neljä tahtia, joiden melodia on polveileva ja dynaaminen. Kertosäe, eli neljä seuraavaa tahtia, on melodialtaan yksinkertaisempi ja sen tempo on selkeästi hitaampi kuin säkeistön, huipentuen neljännen tahdin hidastukseen ja lopulta fermaattiin eli pysähdykseen. On helppo kuvitella kertosäkeen viimeisten nuottien olevan esimerkiksi purjeennoston “viimeisiä vetoja”.

Toisaalta laulun rytmi on - marssimaisuudestaan huolimatta - vaihteleva, ollen säkeistössä nopea ja kertosäkeessä huomattavasti hitaampi. Luulisi tämän jonkin verran vaikeuttavan yhteisen rytmin ylläpitämistä? Toisaalta esityskonteksti on tässä toinen: tarkoituksena on tehdä äänite eikä esittäjäkään ole merellä leipäänsä ansainnut merimies vaan ammattiesiintyjä.

Mattias Windemo: Eternal Waves 




Listan viimeiseksi vinkiksi pääsee ruotsalaisen jazzkitaristin Mattias Windemon kappale. Se on julkaistu Water Story -levyllä, joka oli Windemon debyyttilevy (Amigo Musik Ab 1997).

Myönnetään: kappale ei ole duurissa. 

Siinä on kuitenkin tavoitettu maaginen veden väreily, joka auttaa pääsemään ajatuksissa lempeän meren äärelle vaikka etätoimistosta käsin. Efektin saa aikaan Windemon erikoisvalmisteinen kaksikaulainen kitara, jonka hän kehitti yhdessä kitaranrakentaja Jan Helgin kanssa vuonna 1990. Kitaran “hammastetut” otelaudat mahdollistavat kummankin otelaudan soittamisen yhdellä kädellä, ikään kuin kosketinsoittimen tapaan. Kappaleella - ja koko levyllä - esiintyvän ruotsalaisen jazzlaulajan Lindha Svantessonin (myöhemmin Kallerdahl) moni-ilmeinen ääni liikkuu “aallon” päällä ja juurruttaa ajatukset johonkin ikiaikaiseen.