Toivotamme ilolla tervetulleeksi merenkulun uusvanhan opiskelijan ja raumalaisen monitaiturin, joka kirjoittaa merenkulun koulutuksen aiheista opiskelijan ja alanvaihtajan näkökulmasta!
Kuvat ja teksti: Rami Kurki
Rauman merimuseon epävirallinen Facebook-profiili Kaskisukeltaja Wikholm kysyi, löytyisikö minulta aineksia merimuseon Painolastina-blogiin. En epäröinyt hetkeäkään – tyypillisesti aina ensin sanon, että totta kai ja sitten alan vasta miettiä, miten tämä nyt sitten pitäisi toteuttaa. Kesti kuitenkin muutaman kuukauden ennen kuin sain kiinni siitä, mitä lisättävää minulla olisi tähän aiheeseen.
Olen 45-vuotias merenkulkuoppilaitoksen oppilas – tai nykyään koulu on nimeltään Satakunnan Ammattikorkeakoulu ja opintolinjana on Sea Captain’s Degree Programme. Olen vasta aloittanut viime syksyllä, joten kokemukseni aiheesta on kovin ohutta – siksi kesti aikansa myös löytää oma ääneni tähän blogiin. Kun en ole merenkulun historiaakaan opiskellut, vaan tutustunut siihen romanttisten linssien läpi kaunokirjallisuuden ja elokuvien kautta, minulla ei ole oikein kaikupohjaa lähteä vertaamaan entisaikoja ja nykyaikaa. Se, mitä voin keskusteluun lisätä helposti, on omat odotukseni ja nykypäivän todellisuus.
Ensimmäinen akateeminen lukuvuosi sisälsi paljon perusasioita; asioita, joita kansainvälinen merenkulkuohjeisto vaatii merenkulkijoiden osaavan ennen laivalle astumista:
pelastus- ja palokoulutusta, ensiapua, turvallisuuskoulutusta, ympäristönsuojeluun liittyvää ohjeistusta ja sääntelyä, merenkulun sanastoa (joka muuten on ihan oma maailmansa – kaksi komennusta laivalla ja vieläkin törmään sanoihin, jonka merkityksistä minulla ei ole mitään käsitystä. Menen Frendien Joeyn filosofian mukaan:”you see a thing, you hear a word – that’s what it is!”), algebraa ja geometriaa, solmujen tekoa, hitsausta ja tietenkin paljon navigointia. Paljon jäi mainitsemattakin.
Navigointi oli tosiaan ensimmäisen vuoden pääasiallisin oppiaine – eikä ihme – sehän on lähtökohta merenkululle. Tässä vaiheessa on tähdellistä huomauttaa, että kysymyksessä oli ”terrestrial navigation” ja tulevina vuosina lisäämme siihen taivaankappaleiden mukaan navigoinnin.
Navigointi on juuri niin romanttista kuin miltä se elokuvissa näyttää: Merikortit, harppi, kompassi ja viivaimet ovat tehokkaassa käytössä. Mutta navigointi on myös vaativaa; koska maapallo ei ole lättänä (vaikka tällekin on nykyään uskojansa), merikortit ovat lähtökohtaisesti vääristyneitä – tämä vääristymä pitää korjata. Maapallon magneettikenttäkään ei ole ihan niin yksinkertainen kuin peruskoulun liikuntatunnilla suunnistuksen opettaja antoi ymmärtää. Itse asiassa erilaisia korjauslaskelmia ja niiden yhdistelmiä tuntuu olevan enemmän kuin saksan kieliopissa poikkeuksia.
Opittavaa on paljon ja pelko siitä, että yksityiskohdat hämärtyvät nopeasti, jollei opittuja taitoja laiteta käytäntöön, on todellinen. Se on todellinen, koska kylmä tosiasia on, että nykyajan laivat ovat varustettu tietokoneilla, jotka tekevät samat laskelmat ja reittisuunnitelmat kartalle sadasosasekunneissa. Ja näillä tietokoneilla on sitä enemmän varmistuksia ja varajärjestelmiä, mitä suuremmasta laivasta on kysymys. Ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että romanttinen navigointi jää varajärjestelmän varajärjestelmän varajärjestelmäksi – harrastukseksi.
Merenkulun opinnot ovat lähes täysin erillään muista opinnoista, pois lukien joitakin matematiikan opintoja, joten vastaavaa, hyväksi luettavaa, on vaikea löytää aikaisemmista koulutuksista – ja se tekee opinnoista erittäin mielenkiintoisia ainakin aikuisopiskelijan silmin. Kaikki oppi on uutta.
Tällainen lyhyt katsaus tällä kertaa – seuraavalla kerralla kerron hieman ensimmäisistä työharjoittelukokemuksistani, joita on ehtinyt jo kertyä mukavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti