Merimiesjuttu jatkuu: Porto Alegre, osa 2

Pyysimme Merimiespalvelutoimisto MEPA:n välityksellä ammattimerenkulkijoita kertomaan työstään blogissamme. Saimme yhteydenoton henkilöltä, joka oli tehnyt 32-vuotisen työuran merillä. Hän oli työskennellyt koko tuon ajan kansimiehistössä, esimerkiksi Nesteen laivoilla pumppumiehenä sekä Vikingillä reilut 20 vuotta pursimiehenä. Hän oli muutama vuosi aiemmin kirjoittanut muistelmiaan 1960-luvun lopulta pitkään sairaana olleelle ystävälleen ja nyt alkuperäiset kirjoitukset saavat uuden julkaisupaikan Painolastina-blogissa.

Tarinat julkaistaan kirjoittajan toivomuksesta nimimerkillä “En sjöman älskar havets våg”. Ensimmäisen tarinan ensimmäinen osa päättyi siten, että jatkon saattoi vähintäänkin aavistaa. Juttu käy hurjemmaksi ja päättyy vähintäänkin yhtä karmaisevaan kohtaan kuin ensimmäinen osa! Kolmas ja tämän tarinan viimeinen osa on tulossa luettavaksenne myöhemmin.

Huom! Kuvan laivakoira on viaton eikä liity tapaukseen.

Kuva: Rauman merimuseo (RMM1084)

PORTO ALEGRE osa 2

“Lastia alkoi tulemaan laivaan, varmasti sademetsän puuta. Paljonhan siitä puhutaan, että sademetsät hakataan puhtaiksi, mikä totta kyllä onkin. Viikonloppuna ei töissä oltu ja satamakin hiljeni melkein kokonaan. Monet satamat maailmalla tekevät ympäri vuorokauden lastaus- ja lossaushommia. Muistaakseni meillä oli lauantaina lyhyt työpäivä.

Sitten takaisin minun ja naiskaverin suhteeseen. Alkupäivät meni kivasti ja siihen viikonloppu myös. Illat juhlittiin ja arkipäivät olin laivaa maalaamassa. Sitten hän alkoi jollain tavalla olemaan määräilevämpi ja otti vähän kuin emännän otteet. Sehän ei minulle sopinut. Minä aloin hänelle hienovaraisesti esittämään, että jos hän lähtisi omaan casaan. Olimme pienessä poratsussa eli kännissä. Hän loukkaantui siitä ja suuttui kovasti. Hällä veri kuohahti ja hän sai kunnon vihanpuuskan.

Meidän jaloissa pyöri hytissä minun Marokosta ostama koiranpentu. Hän otti sitä niskasta kiinni ja heitti sen avonaisesta venttiili-ikkunasta ulos. Minä säikähdin kovasti ja huusin hälle aika pahasti, mutta aiheesta kylläkin, “Loco puta!” Tarkoitus oli lähteä katsomaan, miten pennulle oli käynyt, mutta pari laivakaveria oli ollut kaijalla ja he olivat onkineet koiran ylös ja toivat sen takaisin.

Minun naiskaverini rauhoittui myös, mutta se oli minulle viimeinen niitti, mitä hän teki viattomalle luontokappaleelle. Sanoin hänelle: “Vamos para terra!” Hän ei aikonut lähteä. Hän yritti vielä pyydellä anteeksi, mutta ymmärsi sitten, että meidän juttu oli loppu ja hän suuttui uudestaan. Äkkiä hän nappasi seinältä tikarin, jonka myös olin ostanut Casablancasta. Hän painoi tikarinpään minun vatsani seutuville, niin että iho meni hieman rikki. Hän piti tikaria siinä asennossa ja minä ajattelin, että meinaakohan se todella pistää.

Hän oli yhtäkkiä kylmänrauhallinen ja sanoi, että hänelle ei koidu siitä mitään seuraamuksia, jos hän minut tappaa, koska hän tuntee poliisit ja on täältä kotoisin ja minä olen muukalainen. Tässä tuli juttua tälle kertaa. Jatkan kun saan neulottua kokoon tarinan lopun. Vieläkin kun muistan tilanteen, niin oli se karmiva.”



Haluatko kertoa työstäsi merenkulun ammatissa tässä blogissa? Voit lähettää muistelmia menneen työuran varrelta tai kertoa tämän hetkisestä arjestasi merenkulkijana. Lähetä viesti merimuseoon Paula Kuparille: kupari(at)rmm.fi! Kiitos yhteistyöstäsi!